Tauluna jossain

Olin viime viikonloppuna taas – no, toistamiseen – kirjoittamassa runoja Imatralla Siitolan kartanolla. Imatra-päivän päättäviä taideyön kaltaisia tapahtumia on yhdessä jos toisessa kunnassa tätä nykyä – joissain tehdään taidetta, joissain tapellaan, kuten Helsingissä pari päivää sitten.
         Aikoinaan Jyväskylässä olin mukana heidän taideyössään ainoastaan osallistujana enkä kokenut kojurivistöä mitenkään erityiseksi: markkinat kuin markkinat. Nyt kun olen ollut kahdesti kojun toisella puolella, mielipide muuttuu.

Hiukan vajaa kolme tuntia, viisi runoa. Vaikka luultavasti yksikään kirjoittamistani runoista ei ollut sellainen, jonka olisin kirjoittanut – saati sitten johon olisin ollut tyytyväinen – kotona, niistä yksi tai kaksi oli parasta tekemääni lyriikkaa.
         Minun ja kolmen muun kirjoittamat runot kirjoitettiin improvisaationa: runon tilaajat antoivat kirjoittajasta riippuen yhden sanan tai ajatuksen, jolta pohjalta täytyi saada runo aikaan kahdessakymmenessä minuutissa. Minun metodini oli tehdä pikatutustuminen ihmiseen nopealla haastatteluna: mitä haluaa ja miksi tai vaihtoehtoisesti, mitä on elämässään kokenut.
         Huomasin jo ensimmäisen runon jälkeen, että tämä innosti minua kirjoittamaan enemmän kuin moni muu asia sitä ennen. Ensin täytyy nähdä ihmisestä, millaisen runon tämä puheistaan huolimatta todella haluaa eli kuinka suoraan tälle voi runossa puhua, syvällisesti vai ei – mikä on lähestymistapa, ympäripyöreä vai fokusoitunut.
         Ja sitten oppia tuntemaan ihminen jollain hyvin pinnallisella tasolla, mutta riittävästi pystyäkseen kirjoittamaan tälle henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisesti kirjoittamisen edellytys on kuitenkin se, että välittää ihmisestä – muuten henkilökohtaisuus on vain esittämistä. Enkä minä kirjoita mitään kirjoittamisen vuoksi, sen on merkittävä jotain minulle tai jollekulle toiselle. Taideyössä se merkitsi molemmille, minulle sekä asiakkaalle. Minulle, koska halusin tehdä jotain, mitä asiakas haluaa ja asiakkaalle – toivon mukaan – valmiin runon muodossa.

Otin loppujen riskin ja päätin moneen kertaan päätetyn linjan eli olin rehellinen. Laitoin runoihin aika paljon itseäni niissä raameissa kuin asiakkaan idea sen mahdollisti – omia ajatuksiani ja näkemyksiäni sovitun sisällön puitteissa. Universaaleja ajatuksia. Sen sijaan, että olisin vain pyöritellyt tyhjyyksiä ja täyttänyt runoa elottomilla riimeillä halusin takoa jokaikiseen jonkin ajatuksen.
         Väitän onnistuneeni kohtuullisen hyvin. Kahteenkymmeneen minuuttiin. Mutta minun itsetyytyväisyyteni on aika sekundääri suhteessa siihen, mikä oli illan paras saalis: muistin, miksi kirjoitan. Ihminen, jolta se selvisi sai runonsa ilmaiseksi vaikka olisi halunnut maksaakin jotain, koska olin jo tienannut riittävästi – itsetuntoa.
         Illan viimeinen asiakas – keski-ikäinen nainen – jähmettyi runon luettuaan ja puhkesi kyyneliin. Olipa se miten autenttista tahansa, minussa se herätti hyvin pitkästä aikaa tietoisuuden siitä, mikä on taiteen – ja minun kirjoittamisen – tehtävä: vaikuttaa. Antaa ihmisille jotain. Ja silloin muistin myös, mitä minulle joskus parikymmentä vuotta sitten jollain kirjoittajakurssilla paukutettiin: kirjoitat vain itsellesi. Se oli vale. Kirjoittaja ei koskaan kirjoita itselleen, ei saa. Oikea taide ei ole yksityistä, aina on yleisö, jota kohtaan taiteilijalla on velvollisuutensa halusipa tämä sitä tai ei. Sanomisen tai vaikuttamisen velvollisuus.
         Se, että tavoitin jonkun ihmisen ja pystyin täyttämään hänen (ja ehkä parin muunkin) toiveensa niin että he yllättyivät siitä itsekin, teki tilaisuudesta minulle arvokkaan. Olen luvannut itselleni pitää mielessä tämän kokemuksen ja seuraavan kerran, kun mietin, mitä järkeä kirjoittamisessa on, muistaa Siitolan kartanon.
         Paskat näytelmän ensi-illoista ja kirjallisuuspalkinnoista. Tein elämäni parhaan taideteoksen jonnekin aivan muualle: kehystettynä yksityisen ihmisen seinälle, josta kukaan muu ei sitä koskaan näe.