Ei huolta, ei minun. Kyse on sen sijaan Peter Bishopista, joka on hahmo amerikkalaisessa science fiction tv-sarjassa Fringe, joka ei kuulu kahdenkymmenen parhaan televisiosarjani listalle – ei ainakaan vielä. Pilottijaksossa, siis koko sarjan ensimmäisessä jaksossa, Peter Bishop ilmoittaa itse älykkyysosamääränsä olevan 190. Keskivertoihmisen ÄO on 80-120.
Vertailukohdaksi mainittakoon, että fyysikko Stephen Hawkingin ÄO on oletettavasti noin 160.
Ei tässä ole kyse edes Peter Bishopista.
Peter Bishopin tapaus nostaa esille kirjallisuuden ja draaman perinteisen ja laajan ongelman: epäjohdonmukaisen henkilökuvauksen. Tässä joukossa Peter Bishop on henkilöhahmona äärimmäisyystapaus johtuen erittäin korkeasta älykkyysosamäärästään, mutta sellaisenaan myös helpoimmin analysoitavissa.
Draamassa – kaunokirjallisuudessa myös – henkilöt ovat sitä, mitä he edustavat. He puhuvat meidän laila oman jo lapsuudessa muotoutuneen persoonansa lähtökohdista, he puhuvat niillä sanoilla jotka heidän elinympäristönsä on heille opettanut ja ajattelevat niitä ajatuksia, joita elämä on ajanut heitä ajattelemaan. Älykkyys vaikuttaa henkilöhahmon ajatteluun lähinnä introspektion – itsetarkkailun – kautta: miten itsekriittinen tai analyyttinen tämä on. Draamassa tämä tavallisimmin esitetään jollain hypersupervaikealla salakirjoituksella tai muulla tehtävällä, jonka huippuälykäs henkilö ratkaisee yhdeltä istumalta.
Mikä on pinnallinen klisee.
Peter Bishopin tapauksessa ensimmäinen virhe tehdään pilottijaksosa sillä hetkellä, kun Bishop heittää pöytään lukemansa. Vaikka onkin (tosin vain etäisen teoreettisesti) mahdollista, että 190:n älykkyysosamäärän omaava henkilö ylipäätään olisi vielä niin pinnallinen, narsistinen ja materialistinen, että katsoisi tarpeelliseksi mainita ÄO:nsa, Bishopin teko rikkoo myös draaman perussääntöjä vastaan. Ja se sääntöhän on: näytä, älä kerro.
Peter Bishop alias Joshua Jackson.
Miksi ylipäätään henkilön ÄO:sta on tehtävä juuri 190? Miksei 140, joka olisi jo aivan riittävä tulos kiinnittääkseen huomiota kiinnittämättä sitä liikaa? Koska älykkyys on mielenkiintoista ja 190:n kaltainen lukema tekee henkilöstä lähestulkoon yli-inhimillisen. Sääli, ettei se näy Bishopin käytöksessä mitenkään.
Eräässä kohtauksessa Bishop istuu puistonpenkillä erään naisen kanssa. Bishop haluaa naisen tekevän palveluksen ja nainen suostuu – yhdellä ehdolla. Tässä vaiheessa minä jo tiesin, mitä nainen tarkoittaa, mitä teki Peter ”älykkyysosamääräni on 190” Bishop?
Sanoi: — Mitä tarkoitat?
Toki on jälleen mahdollista, että Peter vain esitti tyhmää – mutta Peter on esittänyt tyhmää jo kaikkien katsomani kahdeksan jakson ajan. Se jättää oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa: joko Peter on alunperinkin valehdellut älykkyydestään tai sitten hahmo on huonosti kirjoitettu ja ÄO on lyöty tähän vain kiinnostavuuden lisäämiseksi. Peterin käytöksessä älykkyys ei näy mitenkään: hän ei ole edellä toisia ihmisiä, hän ei tee tai havaitse mitään sellaista, mihin toisetkin eivät pystyisi ja hän on – ja tämä on hyvin paha virhe – hitaampi kuin katsoja.
Mistä seuraa kysymys, mikseivät toiset henkilöt kiinnitä huomiota älykkäänä pidetyn miehen tyhmyyteen? Ja ohimennen todettuna, olen tavannut hyvin älykkäitä ihmisiä — ja ilokseni tapaan edelleen –, joiden älyn huomaa välittömästi. Ei Peter pysty sellaista salaamaan, se on mahdotonta, vaikka päättäisikin olla käyttämättä älyään. Se on vähän kuin päättäisi olla katsomatta silmiään: eivät silmät siitä mihinkään häviä.
Mutta kuten sanottu, kyse ei ole vain Peter Bishopista, vaan yleisemmin henkilökuvauksesta draamassa ja kaunokirjallisuudessa. Siitä, että henkilöt eivät toimi loogisesti, eivät esitä niitä kysymyksiä jotka oikeat ihmiset heidän tilanteessan esittäisivät. Tai sitä, miten jokin henkilölle annettu piirre ei määrittele tämän toimintaa tai sosiaalista olemassa oloa muulloin kuin silloin kun se narratiivin kannalta välttämätöntä. Draamassa ja proosassa henkilöiden luonteenpiirteet ja ominaisuudet ovat liian usein kuin tarroja, joita voi siirtää tai irrotella mielin määrin kun kirjoittaja on ajanut itsensä umpikujaan.
Vinkki? Ei pidä tehdä sellaisia henkilöhahmoja, joita ei osaa käsitellä.
Sherlock Holmes alias Jeremy Brett.
Käsikirjoittajat ovat Peteriä kirjoittaessaan sekoittaneet tyypillisesti älykkyyden ja viisauden keskenään: Peter on tietopankki, joka tietää vähän kaikesta jotain.
Se ei kuitenkaan ole merkki älystä, vaan hyvästä muistista tai jopa valokuvamuistista, joista kumpikaan ei kieli huippuälykkyydestä kuten autismitapaukset osoittavat. Tietenkin tällainen tiedonsiteeraus on taas yksi hyvin kliseinen tapa osoittaa muka älyä, etenkin kun Suomessakin valtavaa tietokapitaalia pidetään edelleen merkkinä terävyydestä.
Tieto ei kuitenkaan ole älyn merkki, ymmärrys on.
Tai Arthur Conan Doylea – tai vielä tarkemmin John Watsonia – lainatakseni:
SHERLOCK HOLMES
Knowledge of Literature — nil.
Knowledge of Philosophy — nil.
Knowledge of Astronomy — nil.
Knowledge of Politics — Feeble.
Knowledge of Botany — Variable. Well up in belladonna, opium and poisons generally. Knows nothing of practical gardening.
Knowledge of Geology — Practical, but limited. Tells at a glance different soils from each other. After walks, has shown me splashes upon his trousers, and told me by their colour and consistence in what part of London he had received them.
Knowledge of Chemistry — Profound.
Knowledge of Anatomy — Accurate, but unsystematic.
Knowledge of Sensational Literature — Immense. He appears to know every detail of every horror perpetrated in the century.
Plays the violin well.
Is an expert singlestick player, boxer and swordsman.
Has a good practical knowledge of British law.
Aukko yleissivistyksessä 
Leonard Pierce kirjoitti tästä taannoin hyvin.
Kiitos linkistä, hyvä oli.
Itse en koskaan lähtisi kirjoittamaan kirjoittajasta, koska silloin joutuu kirjoittamaan kaksi kirjaa päällekkäin. Huumorintaju toimii kun toimii. Kyllä minusta älykkään ihmisen kirjoittaminen on haastavinta, siinä voi mennä tuhat ja yksi asiaa vikaan – etenkin kun ihmiset näkevät älykkyyden eri tavoin; joidenkin mielestä kun älykkyys todellakin on sitä että tietää tuhat ja yksi knoppia.
Sääntö älykkään henkilön kuvaamiseen: älä koskaan pistä tätä sanomaan, miten älykäs on. Ja jos mahdollista, ei mieluusti ketään muutakaan. Jos älykkyyttä ei pysty kuvaamaan tätä sääntöä noudattamatta, ei kannata yrittää.
Minä en edes haluaisi tietää älykkyysosamäärääni. Tulos olisi taatusti masentava. Miten älyä yleensä voidaan mitata? Joku osaa ratkaista vaikeita matemaattisia ja kemiallisia kaavoja. Toinen osaa kirjoittaa omaperäisiä ja luovia tarinoita, eikä osaa laskea mitään ilman laskukonetta. Tälle ensin mainitulle tekee jo tuskaa luovia tekstiä postikorttiin. Kumpi heistä siis on älykäs? No varmaan se matemaatikko.
Sitten on vielä viisaus, joka on ihan eri asia kuin äly. Volvo Markkanen sanoi joskus, että on älykäs, muttei viisas. Vaatii älykkyyttä murtautua pankkiin ja suunnitella pakomatkat ym., mutta viisauden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Kaikkeahan voi mitata, mutta miten totuudenmukaista se sitten on, on toinen juttu. Älykkyystestissähän – josta nämä ÄO:t siis tulevat – on kieliosuuksia, mikä kuva on seuraava -osioita ja erilaisia logiikkatehtäviä. Periaatteessa ne ovat kaikille tasaveroisia, mutta väitän kyllä lähtökohtani kielitehtäviin olevan korkeampi kuin sellaisella, joka ei ole kirjoittanut mitään yläasteen jälkeen, ja matemaatikolla olevan etua taas minuun nähden logiikkatehtävissä.
Ero tulee siinä, että testissä on aikaraja: kokemus kielen tai matematiikan kanssa temppuilusta takaa, että kyseisen aihealueen tehtävät tulevat ratkaistuksi nopeammin jo ihan yksistään kokemuksen vuoksi.
Olen jonkun kotitestin kaverin kanssa nuorempana joskus tehnyt, mutta ei minua kiinnosta ÄO yhtään, vaan ihminen sen takana.
Onneksi älykkyyksiä on montaa eri laatua, viisautta samoin. Hyvä yksityiskohta ja mielenkiintoinen juttu.
Lajeja riittää, se on totta. Tosin Suomessa sekä viisaus että älykkyys kiteytyvät yhteiskunnallisesti yleensä ulkoa siteeraamiseen eri muodoissaan.
Tulee ihan mieleen Siunattu hulluus: ”Oletko sinä koskaan nähnyt oikein viisasta miestä?” tai ”Tuon pojan päänkuori on tehty niin ohkaisista aineksista, että tyhmyys paistaa läpi.”
Eli oliko älykäs vai viisas se mies, joka sai pojalta huijattua 10-vuotiaan ruunan muka 15-vuotiaana 5000 markalla (muistaakseni) 10 000 markan sijaan.
Se oli ovela.
Ja mitenkäs se että ”Hulluuden ja nerouden raja on häilyvä” tai miten sitä sanotaan.. Liian älykkäät ihmiset ovat ainakin minun mielestä pelottavia.. Tai jopa hulluja.. Minäkään en haluaisi tietää ÄO:tani – minulle riittää että täyttelen hintalistat päivittäin töissä ja menen kotiin viettämään mukavaa laatuaikaa perheen kanssa..
Niin, tottahan siinä – ymmärrettävästi – kaikenlaisia sosiaalisia ongelmia tulee, jos kokee olevansa erilaisempi ja ajattelevansa poikkeavammin kuin 99 % väestöstä. Sen voi tulkita hulluudeksi, mutta todellisuudessa kyse lienee siitä, että pää toimii jo niin eri tavalla, vaikkakin itselleen kuinka loogisesti, ettei se tunnu enää tunnistettavalta.
Mutta joillekin ÄO:lla on merkitystä – muillekin kuin amerikkalaisen draaman käsikirjoittajille. Siksihän ÄO-testeissä pääosin käydään: jotkut ehkä löytääkseen kaltaistaan seuraa, mutta useimmat – luulisin – enemmän tai vähemmän narsistisista syistä. Minusta se on hyvä piirre, jos ei kiinnosta: mitä sillä tiedolla tekee? Ei se vaikuta mihinkään – ainakaan positiivisesti. Sama ihminen – tiedon kanssa ehkä vähän kusipäisempi.