Jostainhan niitä kirjoja on löydettävä. Joko hyllyttäessä kirjastossa kirjoja tai sitten lehtiarvosteluista. David Nichollsin Sinä päivänä löytyi Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelusta.
Luonnollisesti arvostelu oli nykykritiikkien tapaan täysin kritiikitön ja analyysiton, kritiikit kun on nykyään enemmän promoja. Mutta sen tehtävänsä se täytti.
Nichollsin kirjan idea on kikka – joskin ilmeisesti aika tuore sellainen. Kirjasta kertoo kahden nuoren, Dexter Mayhewin ja Emma Morleyn, tarinan siten, että jokainen luku seuraa näitä kahta aina samana päivänä kunakin vuonna. Vuosia kirjan mittaan kuluu parikymmenta, missä ajassa Dexterin ja Emman suhde ehtii muuttua moneen kertaan.
Kikka toimii yllättävän hyvin: vuosittainen seuraaminen on luonnollinen jännite, kun on mielenkiintoista nähdä, mitä kaksikolle on vuoden aikana ehtinyt tapahtua. Mutta siitä seuraa myös henkilökuvauksellinen ongelma, kun kaikki henkilökehitys tapahtuu lukujen välissä – Dexter ja Emma muuttuvat sillä aikaa, kun he ovat poissa silmistämme, me vain tapaamme heidät jo muuttuneina. Periaatteessa punaiset langat voi kyllä vetää tapahtumien välillä, mutta silti on hyvin vaikea välillä havaita niitä perusteita, joista muutos johtuu. Henkilökehitys ei ole sitä, että jotain tapahtuu vaan sen ymmärtäminen, miksi jokin tapahtuu.
Hahmoina Dexter ja Emma ovat kyllä erinomaisia, joskin myös liioitellun epätavallisia – etenkin Dexter, joka on pintaliitomainen hörhö, joka vetää sekaisin viinaa ja huumeita, hankkii kyseenalaista mainetta televisiojuontajana ja bilettä bilettämistään; kun taas Emma on hiljainen maailmanparantaja ja älykkö. Vastakkain asettelu on liian itsestään selvä minun makuuni, mutta toisaalta Dexter ja Emma ovat persoonina sellaisia, että heidän seurassaan viihtyy mainiosti. Vaikka henkilökuvauksen ja henkilöiden toiminnan logiikka jääkin useimmiten tavoittamatta.
David Nicholls
Kirjan alkupuolella – jota olisi voinut hioa vähän lisää – Nicholls hakee kerronnalle oikeaa muotoa aloittaessaan muutaman luvun kertomalla rivien välissä, mitä vuoden aikana on tapahtunut ikään kuin olisi itsekin tiennyt kehittävänsä henkilöitään lukujen välissä. Tällainen kertaus ei toimi sen paremmin, minkä Nicholls on itsekin ymmärtänyt nopeasti ja jättänyt kertaukset pois jatkossa.
Kerronta on letkeää ja sujuvaa. Tekstissä, etenkin erinomaisessa dialogissa, näkyy Nichollsin tausta käsikirjoittajana. Tausta näkyy myös juonessa, sillä sekä juoni että kerrontatapa sisältävät kaikuja Rimakauhua ja rakkautta (Cold Feet) -sarjasta, jota Nicholls oli jonkin aikaa kirjoittamassa. Nopealukuista mutta mukaansa tempaavaa tekstiä.
Pieni saavutus on myös se, että Nicholls osaa olla toistamatta itseään vaan Dexterin ja Emman tarina löytää aina uutta kerrottavaa ja vaikka välillä vähän hidastuukin, uuvuta se ei koskaan.
Kirjan loppu ei ole kuitenkaan mitenkän tyylipuhdas ja olisi kaivannut alun lailla hiomista. Viimeiset kaksi tai kolme lukua ovat hätäisesti kokoonpantuja ja sisältävät elementtejä, joista minä en narratiivisesti perusta. Nämä viimeiset luvut eivät kohota tarinaa ihan sellaiseen huipunnukseen kuin kaksikymmentä kahden henkilön kanssa vietettyä vuotta olisi ansainnut. Vihoviimeinen luku on suhteellisen hyvä, sitä edeltäneet yksi tai kaksi olisi voinut jättää kokonaan pois – tai muokata mukaan jollain toisella tavalla – jolloin vaikutus olisi ollut kovempi.
Kirjasta on tulossa myös elokuva, minkä Nicholls on oletettavasti tiennyt jo kirjoitusvaiheessa. Elokuvassa Dexteriä näyttelee Jim Sturgess ja Emmaa Anne Hathaway.
Sinä päivänä on hyvä kirja. Ainoa, mitä olisin pienen hiomisen lisäksi kaivannut, on henkilökuvaus, joka ei ole niin syvällistä kuin miltä vaikuttaa. Dexter ja Emma jäävät loppujen lopuksi tyypeiksi, joilla on melko yksinkertainen persoonallisuus. Se johtuu ihan ”yksi päivä vuodesta” -kerrontatavasta, jossa ei ole niin tilaa kuvata henkilöitä yhtäjaksoisina persoonina, joilla on muutakin elämää kuin se kyseinen päivä. On ikään kuin persoonat alkaisivat ja katkeaisivat aina siihen yhteen päivään.
Aukko yleissivistyksessä 
Vastaa