Yhteiskunnallinen teatteri ei ole selitys

Olen kehunut sen verran Juha Jokelan näytelmänkirjoitustaitoja, että voin nyt täysin oikeutetusti haukkuakin niitä hiukan. Luultavasti vähän enemmän.
         Jokelan Esitystalous on miehen viimeisin teos, sekä näytelmä että ohjaustyö, jonka hän itse ohjasi Espoon Kaupunginteatteriin. Tämä näytelmä – joka tietenkin kehuttiin läpi suomalaisen median ja jokaisen löytämäni esitystä käsitelleen nettisivun – herättää useita kysymyksiä, joista ei vähäisimpänä sitä, että kenen näytelmä tämä oikein on?

Esitystalouden – jota en tietenkään ole Espoon Kaupunginteatterin lavalla nähnyt, kuten harvoin olen mitään kritisoimaani nähnyt, mutta jota eräs kokenut teatterissa kävijä kuvasi minulle sanoilla ”mielenkiintoinen” mikä on oikeastaan kaikki, mitä minun esityksestä tarvitsee kuulla – premissi on teesi, jonka mukaan kaikki esittävät. Kaikilla on sosiaalisesta kontekstista liittyvä rooli, joka vaikuttaa siihen, miten esitystä tai asiaa tulkitaan tai miten se vastaanotetaan.
         Jos kuulostaa kuivalta, se on. Ajatuksellisestikin tematiikka on aika lattea, etenkin kun ”roolit” on suurin piirtein ensimmäinen asia jonka ihminen aikuistuessaan sosiologiasta tiedostaa. Näytelmän tasolla tästä seuraa se, että henkilöt ovat koko ajan näissä rooleissa, mistä taas seuraa se, ettei mitään oikeita henkilöhahmoja ole. Sen sijaan puhutaan karikatyyreistä esittämässä karikatyyrejä.
         Temaattinen käsittely voisi johtaa johonkin, koska potentiaaliahan siinä yksinkertaisuudestaan huolimatta on jos ajatellaan vaikka Big Brotheria tai ylipäätään julkisuutta. Tai sitä, miksi ihmisellä on tarve olla jotain muuta kuin on mitä todella on. Sitä, miksi ihminen esittää.
         Jokelan Esitystalous ei kuitenkaan vaivaudu tähän vastaamaan. Tai sitten se vastaa, mutta se on aika vaikea sanoa, koska näytelmän rakenne on aivan käsittämätön sotku narratiivin kannalta sekundäärejä teatterikikkoja ja Jokelalle epätyypillistä häpeällisen latteaa dialogia.

Esitystalous. Kuva Teppo Järvinen/HS

Kun maanantaina kirjoitin, miten kaipaisin suomalaiseen teatteriin lisää taikaa ja kekseliäisyyttä, en suinkaan tarkoittanut sitä, mitä Juha Jokela näytelmässään antaa taian ymmärtää olevan. Näytelmään on sisäänkirjoitettu ajoittain hyvinkin monimutkaisua videoscreeni- ja lavastusratkaisuja. Sen sijaan että näytelmä olisi itsessään kokonaisuus, se tuntuukin olleen enemmän itsensä ohjaajaksi jo kirjoitusvaiheessa tienneen Jokelan muistikirja.
         Taika on kuitenkin taikaa vain, jos se ylimääräistä sen sijaan että sillä yritetään Esitystalouden tapaan epätoivoisesti peittää tekstin tai esityksen dramaturgisia heikkouksia. Teatterin taika ei saa olla illuusio. Sen pitää lisätä vielä yksi kerros erinomaisuutta.
         Jokelan näkemyksessä taika vaan näyttelee pääroolia paljon selkeämmin kuin yksikään näytelmän päähenkilöistä, jollaista tekstistä on ohimennen turha yrittää etsiä. Nyt voidaan tietenkin ottaa käyttöön ensemble-kortti ja väittää näytelmä ensemble-näytelmäksi, jossa kaikki henkilöt ovat tasaveroisia päähenkilöitä. Se kuitenkin edellyttäisi että henkilöissä olisi jotain syvyyttä, mitä Esitystalouden tyypeissä ei ole. He ovat aivan yhtä pinnallisia kuin koko näytelmäkin. He käyttäytyvät tyhmästi, puhuvat löperöitä ja yrittävät olla hauskoja puhutellessaan suoraan yleisöäkin – missä vaiheessa neljännen seinän rikkomisesta tuli taas tuoretta?
         Jokela perustelee neljännen seinän – toisin sanoen esityksen ja yleisön välistä – rikkomista näytelmän rakenteella, jossa jokainen kohtaus on miniluento, jonka joku tai jotkut näytelmän henkilöistä jossain pitää. Luento pidetään yleisölle, jotka siis katsovat näyttelijän esittävän näyttelijää, joka puhuttelee katsojia. Näyttelijöiden puhutellessa yleisöä näytelmä ei niin tee.
         Muistinko mainita, että näytelmässä myös lauletaan?

Kaiken muun lisäksi nämä ”luennot” ovat juuri niin kuivia kuin kuvitella saattaa, mitä epäilemättä kaikenlaisilla videokuvilla ja teatterikikoilla yritetään peitellä. Jos teksti itsessään ei kanna, silloin se on vain pintaa – vai kuinka esityksen nähnyt voi väittää kuunnelleensa mielellään näytelmän pitämiä luentoja Espoon tai Tapiolan kaavoittamisesta?
         Pilkan kohde on tietenkin kaikenlainen tyhjä puhe, joutavanpäiväinen seminaariretoriikka, johon useimmat ovat joskus törmänneet – mutta siinäkään ei ole mitään yllättävää, kaikki tietävät sen ja jos se olisi yhden kohtauksen sivuviite, se olisi vielä ok. Mutta että koko näytelmä siitä, minkä kaikki jo tietävät…? Se ei olisi ongelma elleivät henkilöt olisi niin litteitä ja persoonattomia tyhjänpuhujia. Jos heihin pystyisi samaistumaan, mikä on kuitenkin draamassa välttämätöntä – mistä johtuen ihan mitä tahansa ei voi kirjoittaa. Tästä syystä jotkut teeman käsittelytavat – kuten Esitystalouden – ovat poissuljettuja.
         Mobile Horrorista ja Fundamentalistista poiketen Juha Jokela on tehnyt asiasta tai itse asiassa saarnaamisestaan pääasian ja unohtanut henkilönsä. Varsinkin Fundamentalistissa oli hyvin voimakas idealistinen asiapohja, mutta joka käsitteli sitä asiaa henkilöidensä kautta toisin kuin Esitystalous, joka käsittelee omaa tematiikkaansa henkilöistä välittämättä. Kunhan vaan on nopeaa sanailua ja teatterikikkoja.
         Se ei ole se Jokela, jota minä olen lukenut.

Esitystalous, Tommi Korpela luennoi. Kuva: YLE.

Ärsyttävintä oikeastaan on se, miten Jokela itse ja sitten perässä tietenkin koko suomalainen kritiikitön media on kutsunut Esitystaloutta yhteiskunnalliseksi teatteriksi. Se ei ole, koska se ei ole teatteria. Mikään ei ole teatteria vain siksi, että sitä esitetään teatterissa. Sitä paitsi yhteiskunnallisessa teatterissa yhteiskunnallisuus on osa henkilökuvausta, siinä yleinen tulee yksityisen kautta eli henkilöistä. Kuten vaikkapa Arthur Millerin näytelmässä All My Sons tai saman miehen The Cruciblessa, joista jälkimmäinen yltää analogiassaan todella pitkälle.
         Tai Ibsenin Nukkekodissa ja Yhteiskunnan tukipylväässä. Tai Peter Shafferin The Royal Hunt of the Sunissa. Tai Yasmina Rezan Taiteessa.
         Sen sijaan että todella olisi älykästä yhteiskunnallista teatteria, tekijä ja media käyttävät ilmaisua perustellakseen sillä esityksen perinteisestä poikkeavaa muotoa. Ikään kuin sanat ”yhteiskunnallinen teatteri” olisi riittävä selitys sille, miksi näytelmä on sellainen kuin on ja miksi se saakin olla.
         Vaikutaa pahasti siltä, että suomalaisessa yhteiskunnallisessa teatterissa ihminen erotetaan yhteiskunnasta tekemällä henkilöhahmoista puhuvia päitä jotka paasaavat suoraan jostain yhteiskunnallisesta asiasta. Jokelan näytelmän erityisen selvästi, mutta sama koskee myös Anna Krogeruksen tekstejä.