Top 20 TV-sarjat — #1

Numero yksi on kulttisarja Terminator: The Sarah Connor Chroniclesin, Dead Like Me’n ja Carnivalen tapaan. Sarja, joka saavutti pienehkön yleisön ja jolla oli täysin omaperäinen lähestymistapa paitsi omassa genressään myös koko televisiotarjonnassa. Tämä on sarja, joka ei ole vielä kadonnut mielestä, kuten niin monet muut sarjat päätyttyään katoavat: en muistele Lostia, mutta Carnivalea, Crackeria ja The Shieldiä kyllä.
         Ensimmäinen vihje:
         Tutkimusta tekevä päähenkilö syöksyy madonreiän kautta toiselle puolelle universumia.
         Toinen vihje:
         Jotkut ovat kutsuneet tätä Muppeteiksi ulkoavaruudessa.
         Kolmas vihje:
         John Crichton. Aeryn Sun. Ka D’Argo. Chiana. Moya.

John Crichton (Ben Browder) ja Aeryn Sun (Claudia Black).

Ei aavistustakaan? En ihmettele.
         Sarja on nimeltään Farscape (1999-2003).
         Farscapen idea on yksinkertainen: tiedemies John Crichton uskoo keksineensä menetelmän, jolla avaruusalukselle voidaan planeetan painovoimaa hyödyntämällä saada huomattavasti lisänopeutta. Crichton aikoo osoittaa olevansa oikeassa, hyppää alukseensa ja lentää ilmakehän ulkopuolelle. Kesken koelennon maapallon läheisyyteen avautuu harvinainen stabiili madonreikä, joka imaisee Crichton sisäänsä ja sylkäisee ulos universumin toisella laidalla.
         Sinne päästyään hän pelastautuu keskeltä tulitaistelua lähistöllä paikallaan leijuvan ja vankilana toimivan aluksen sisälle, jossa hän tapaa ensimmäistä kertaa tulevat ystävänsä. Alus murtautuu vapaaksi Peacekeepereiden (avaruuden tyrannimaisia poliiseja, jotka ovat vastuussa taistelusta) otteesta ja hyppäävät tiehensä. Vankien lisäksi alukselle jää myös yksi Peacekeepereista, sotilas nimeltään Aeryn Sun.
         Sarjassa kulkee lomittain kaksi tai kolme eri juonilankaa, jotka kaikki punoutuvat John Crichtonin ympärille: sarja alkaa Johnin alusta löytää – tai luoda – uusi vakaa madonreikä ja palata kotiinsa; toisaalla taas Crichton on saanut tarpeetonta huomiota madonreiälläään, mistä kiinnostunut Peacekeepereiden lisäksi muutkin tahot, jotka näkevät teknologialla valtavia sotilaallisia käyttötapoja; ja sitten kolmantena on vielä Aeryn Sun.
         Farscape on kyllä science fictionia, siinä on avaruustaisteluja, räjähdyksiä, omituisia otuksia ja sitä kaikkea, mutta aivan ensisijaisesti, ennen kaikkea muuta, se on rakkaustarina. Se on John Crichtonin ja Aeryn Sunin yli nelivuotinen rakkaustarina.

Rakkaustarina on ikiaikainen juoniväline ja kaatuu helposti kliseisyyteensä. Mikä erottaa Farscapen muista sarjoista on sen tekijöiden (Rockne O’Bannon ja David Kemper) ajatus dynaamisesta henkilökuvauksesta, joka jopa toimii. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tapahtumat – vaikka jakso olisikin yksittäinen science fiction -tarina – jättävät pysyviä jälkiä henkilöihinsä. Toisin sanoen henkilöhahmoilla on muisti. Mutta niin universumillakin: poppoon kiertäessä galaksia heidän maineensa tuhon airueina kasvaa, kunnes heidät aletaan tunnistaa. Farscapessa mikään ei tapahdu tyhjiössä eikä Star Trekistä tunnettua nollausnappia paineta jaksojen välissä.
         Tämän seurauksena Farscapessa henkilöt muuttuvat koko ajan. He oppivat uutta, mutta eivät unohda vanhaa. He ovat tapojensa, päähänpinttymiensä, ennakkoluulojensa ja persoonallisuutensa orjia, jotka oppivat uutta omista ja toisten kokemuksista ja kaikki se, mitä he kokevat, myös näkyy heidän käytöksessään. He traumatisoituvat ja masentuvat ahdistavista asioista ja piristyvät iloisista tapahtumista. Eikä vain yhden jakson sisällä, vaan kaikissa tulevissa jaksoissa, kunnes heille tapahtuu jotain uutta.
         Tämä antaa rakkaussuhteen kuvaukselle aivan toisenlaista syvyyttä kuin mihin yleensä on totuttu: Aeryn Sun aloittaa kurinalaisena sotilaana, jonka on ihan ensimmäisenä opeteltava hyväksymään vankiseuralaisensa. Onneksi Farscapen henkilökuvaus on vielä sen verran fiksua, että henkilöt toimivat aina loogisesti: jos katsoja tulee ajatelleeksi, että miksei se tee nyt noin, niin henkilöt ovat todennäköisesti ajatelleet jo aivan samaa.
         Myös muulle vankikarkuriporukalle tapahtuu kaikenlaista heidän etsiessään mahdollisuutta jatkaa vapaata elämäänsä kaukana Peacekeepereista ja näiden jahdista. He rakastuvat, pettyvät ja tulevat petetyiksi. Heillä on kaikilla oma motivaationsa: he aikovat olla muiden matkassa vain niin kauan, kunnes löytävät tien omaan kotiinsa. Lisäksi heillä kaikilla on oma näkemyksensä siitä, mihin Crichton voi madonreikänsä työntää.

Chiana (Gigi Edgley).

         Farscapessa on mukana vakituisesti kaksi muppet-hahmoa (ei mitään Kermit-tyyppejä, vaan paljon hienompia luomuksia), joista sarja onnistuu tekemään aivan yhtä eläviä kuin ihmishahmoistakin – suurin saavutus on kuitenkin porukan elävän avaruusaluksen, Moyan, kuvaaminen: Moya ei sano sarjassa sanaakaan, mutta tavalla tai toisella tekijät onnistuvat luomaan tästä elävän olennon, jolla on selkeä luonne. Minua muppet-hahmot eivät ole koskaan häirinneet, mutta joitakin ovat. Vika on heissä, hahmoissa ei ole mitään vikaa.
         Farscapen porukka onkin varsinkin aluksi hyvin riitaista, kuten vastaavanlaisessa tilanteessa olisivat kaikki. Tahtoja on monia ja jokainen aivan yhtä oikeassa. Tämä ei ole puhtoista Star Trekiä, vaan Farscapessa kumppaneihin ja ystäviin sattuu – sekä fyysisesti että henkisesti.

Farscapen vahvuus on monen kaikkien aikojeen parhaaksi pahikseksi nimeämä Scorpius. Paitsi että Scorpius on aivan loistava kieroutuneisuudessaan ja puhtaassa pahismaisuudessaan, hän on myös aivan yhtä syvällinen henkilöhahmo kuin sarjan kaikki muutkin keskeiset hahmot. Myös Scorpiuksella on hyvin selkeä ja ymmärrettävä motivaatio ja oma menneisyydestään johtuva persoonallisuutensa, jota avataan sarjan myötä.
         Sarjan käsikirjoittajien taito on tuoda nämä piirteet esille huikean taitavasti sen sijaan että ne paukutettaisiin tietoiseksi pitkillä monologeilla tai ekpositioilla.
         Eikä käsikirjoittajien kyvykkyys siihen pääty, sillä Farscapen on kaikista science fiction -sarjoista kaikkein vaativin jo pelkästään siksi, että käsikirjoittajat ovat ilmiömäisiä luomaan aivan uskomattoman kieroja ja uniikkeja tapahtumia, joihin Crichtonin porukkaa ajautuu. Ja kun juonen olettaa menevän tiettyyn suuntaan, käsikirjoittajilla onkin jokin yllätys taskussaan ja tapahtuu jotain täysin odottamatonta.

Madonreiät ovat merkittävä osa juonta.

         Merkittävämpiä kykyjä on käsikirjoittajien virtuoosimainen taito tehdä samaan aikaan syvällisintä ja koskettavinta koskaan näkemääni draamaa sekä kuoliaaksi naurattavaa komediaa. Farscape osoittaa miten välttämätöntä komedia on samaistumiseksi, eikä jätä ainuttakaan tilaisuutta käyttämättä – ja mikä ihmeellisintä, se ei naurattaessaan menetä draamallista uskottavuuttaan vaan lisää sitä. Farscapen huumori on välillä täysin toisesta maailmasta – se menee välillä pidemmälle kuin kukaan olisi voinut kuvitellakaan ja muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta vieläpä onnistuu siinä.
         Farscape vaihteleekin sujuvasti puhtaan draaman ja komedian välillä. Joskus Farscapen komiikka on jopa farssia (katso tämä ja tämä), välillä se on dialogissa, välillä se taas on hillitön idea jakson sisällä, kuten jaksossa The Ugly Truth, jossa oikeuteen joutuneet päähenkilöt kertaavat kukin tapahtuneita omasta näkökulmastaan. Kunkin henkilön tarinassa he itse näyttäytyvät sankarillisina neroina, samalla kun eri näkökulmille naureskellessa katsojalle avautuu, mitä todella tapahtui. Samaa tekniikkaa käytti myös The X-Files kehutussa jaksossaan ”Bad Blood” jo ennen Farscapea. Molemmissa tekniikka toimii hienosti, tosin Farscape vie tyylilleen uskollisesti sen vielä X-Filesiakin pidemmälle.

Scorpius (Wayne Pygram) on pahis, jolla on oma kunnollinen motiivinsa. Sarjan myötä Scorpiuksesta kasvaa jotain aivan muuta kuin tyypillinen yksiulotteinen konna.

Ensimmäinen ja toinen tuotantokausi ovat vielä pitkälti episodimaista televisiota lukuun ottamatta siellä täällä joukossa olevia suurempaa tarinaa eteenpäin vieviä jaksoja. Mutta kun henkilöt on esitelty ja päästään toisen tuotantokauden puoleenväliin, Farscape serialisoituu voimakkaasti ja yksittäisjaksoista tulee poikkeuksia. Sitten alkaa taistelu madonreikäteknologiasta ja valmistautuminen intergalaktiseen sotaan.
         Toisen tuotantokauden neljä viimeistä jaksoa olivat minulla sellaisia, että ne nähtyäni tajusin etten ollut vielä koskaan nähnyt televisiosta mitään sellaista. Enkä ole kyllä nähnyt sen jälkeenkään, paitsi Farscapen myöhemmillä tuotantokausilla, jotka pistivät vielä paremmaksi.
         Se, mikä loistavasti punottujen tarinoiden, Crackerinkin ylittävän nerokkaan dialogin, avaruusmiljöön ja sodan ohella tai niiden sijaan nostavat Farscapen listani ykköseksi on se, että Farscape onnistui koskettamaan. Eikä suinkaan vahingossa, koska se teki sen neljä kertaa, kyyneliin asti. Sitä ei ole tapahtunut koskaan minkään muun sarjan parissa. Niin paljon näistä henkilöistä välittää. Asiaa auttaa, kun kasassa on television hienoimpia ensembleja.
         Farscape on hardcore-science fiction. Se vaatii paljon, mutta antaa paljon enemmän kuin mikään muu. Toimintaa on paljon ja se on hienoa, kiehtovaa ja valtavan mahtipontista, mutta kertaakaan – edes kesken kiihkeimmän toimintakohtauksen – Farscape ei unohda sitä, mistä kertoo; elävistä henkilöistä, ystävistä, rakastavaisista.