Top 20 TV-sarjat — Ennen kärkikolmikkoa

Kolme jäljellä. Kaikilla on omat suosikkinsa, ne kolme, joiden olettaa olevan minun ja kaikkien muidenkin kaikkien aikojen parhaat televisiosarjat. Rakkaita sarjoja, joissa rakkaus tulee siitä että ne on katsottu oikeaan aikaan elämässä tai oikean ihmisen seurassa. Tai sitten vaan yksinkertaisesti hyviä sarjoja, joista itse jostain henkilökohtaisesta syystä pitää mutta joihin toiset eivät pääse sisälle.
         Dramaturgisesti on mahdollista väitellä ja perustella, miksi yksi sarja on parempi toista. Se ei kuitenkaan ole mikään aukoton peruste: ihmiset nyt vaan tykkäävät eri asioista ja vaikka on hyvä tietää, miksi jostain pitää ja miksi jokin on itselle niin tärkeä, se ei tee siitä toista huonompaa henkilökohtaisella tasolla.
         Toisin sanoen, minusta esimerkiksi Kotikatu on aivan kauhea sarja monin eri tavoin, mutta pystyn hyväksymään että se vetoaa joihinkin ihmisiin. Koska vaikuttuminen ja kokeminen ovat tärkeintä niin viihteessä kuin taiteessakin. Siihen nähden dramaturgiset ja laadulliset arvot ovat sivuseikka.
         Pian kolme minun parastani. Sitä ennen pari sanaa siitä, mitä sarjoja kolmen parhaan joukossa ei ole ja miksi.

Koska olen science fictionin ystävä, täältä odottaisi löytävän maininnat Heroesista ja uudesta Battlestar Galacticasta. No, ne maininnat on tässä. Katsoin Heroesia kaikki neljä tuotantokautta, joista vain ensimmäinen oli hyvä, toisenkin vielä katsoi ja sitten sarja hajosi käsiin: henkilökuvauksesta katosi tolkku kun henkilöiden alkaessa toimia tarinan ehdoilla, käsikirjoittajat eivät kyenneet kirjoittamaan loogista juonta eivätkä vastaamaan luomiinsa odotuksiin.
         Lisäksi kehittäessään henkilöitä käsikirjoittajat poistivat sarjasta suuren osan sen mysteeriä, mikä oli koko sarjan keskeinen vahvuus: täytyy tietää aika tarkalleen mitä tekee, jos päättää tehdä pahiksista hyviksiä, eikä Heroes oikein tiennyt. Siksi käsikirjoittajat joutuivat keksimään kiireellä uusia pahiksia vanhojen tilalle tai pistää hyviksi muuttuneet vanhat pahikset muuttumaan uudelleen pahoiksi, mikä on täysin tuhoon tuomittu yritys.
         Heroesin ensimmäinen tuotantokausi on kyllä hyvä ja jämäkkä kokonaisuus, vaikka jotkut henkilöt ja tarinat ovatkin toisia mielenkiintoisempia. Parasta kaudessa on Peterin matka omien voimiensa löytämiseen ja hallitsemiseen ja ylipäätään kaikkien henkilöiden vaikeudet kohdata erilaisuutensa.
         Kauteen tulee tarpeetonta epätasaisuutta fanisuosikki Hiro Nakamuran ja tämän ystävän Andon toilailuista, sarja kun ei osannut koskaan tehdä uskottavasti huumoria toisin kuin kuvitteli. Ensimmäisen tuotantoKauden kaksi kaarta, cheerleader ja räjähtävä mies, ovat kuitenkin jännittäviä ja tempaavat mukaansa.
         Valitettavasti kauden loppua kohden Heroes alkoi herpaantua ja käsikirjoittajat osoittivat, ettei heillä ole kykyä viedä tarinaa sen ansaitsemaa kliimaksia kohti. Ensimmäinen tuotantokausi on silti erittäin katsomiskelpoinen, huolimatta lopun turhasta cliffhangerista. Silti jo yksistään jakso The Company Man osoittaa, mihin Heroes parhaimmillaan pystyi. Sääli ettei Heroes ollut enää ensimmäisen kauden jälkeen koskaan niin hyvä.

Uusintaversio vuonna 1978 alkaneesta Battlestar Galacticasta voisi olla tällä listalla, ellen olisi saanut siitä tarpeekseni toisen tuotantokauden puolivälissä ja lopettanut sarjan katsomista siihen. En ole saanut sen jälkeen jatkettua sitä, kuten jatkoin Lostia.
         Battlestar Galactica (siis se uusi versio) luulisi olevan juuri sellainen sarja, josta pidän: avaruusoopperaa, taisteluja, epätoivoa, synkkyyttä ja särmikkäitä henkilöhahmoja. Ja pidinkin siitä, katsoin kiinnostuneena vaikkakin jo ensimmäisellä kaudella uskonnollinen huuhaa – vaikka se olikin olennainen osa henkilöitä – vähän ärsytti. Viimeinen tikki oli kuitenkin toisen tuotantokauden kaksiosainen jakso, jossa kahden avaruusaluksen kapteenit suunnittelet salamurhauttavansa toisensa.
         He suunnittelevat murhat ja lähettävät murhaajat liikkeelle samaan aikaan. Dramaturgisesti erittäin lupaavaa: murha on harkittu teko ja aiheuttaa takuulla ongelmia ja ristiriitoja päätöksen tehneelle henkilölle. Sitten, viimeisellä hetkellä, juuri ennen kuin salamurhaajat iskivät, kumpikin kapteeni peruutti samanaikaisesti päätöksensä eikä mitään tapahtunut. Ei mitään. Kauhea valmistelu ei-minkään vuoksi.
         Tämä oli sellaista arkuutta, mitä en voinut sietää: jos lähdetään tälle linjalle, että luodaan voimakas tilanne ja pistetään henkilöt tulikokeeseen, ne on myös parasta pistää vastuuseen teoistaan. Peruuttamalla koko teko petetään paitsi henkilöt, myös katsojat. Sen ymmärrän, jos vain toinen kapteeneista olisi tullut toisiin aatoksiin, mutta kun kumpikin ja vieläpä täsmälleen samaan aikaan toisistaan tietämättä. Siinä vaiheessa immersio katoaa ja sitä muistaa katsovansa vain televisiosarjaa.
         Siitä tuli tunne, että käsikirjoittajilla ei ollutkaan rahkeita toteuttaa, vaan ainoastaan esittivät että heillä on rahkeita. Mutta ei kuitenkaan. Se olisi ollut loistava käännekohta ainakin sille kapteenille, jonka salamurha onnistuu ja/tai joka jää henkiin. Deep Space Nine ei väistänyt, vaan teki toisin: pisti kapteenin tekemään kovan päätöksen ja elämään sen kanssa.
         Muuten sarja oli pettämättömästi näytelty, upeasti lavastettu ja kuvattu, mutta käsikirjoitus tahtoi hukkua puolentoista katsotun tuotantokauden perusteella liikaa uskonnolliseen ja mystisistiseen tyhjäkäyntiin, jumaliin ja kohtaloon ikään kuin abstraktioista puhuminen tekisi sarjasta jotenkin syvällisen.
         Mutta koska en ole sarjaa kokonaisuudessaan katsonut enkä tälläkään hetkellä tunne siihen mitään tarvetta sillä tiedän, miten se päättyy, ei sillä listalle ole asiaa. Se voi olla, ja monien mielestä onkin, kaikkien aikojen paras sarja, mutta se mitä näin, ei tehnyt kuolematonta vaikutusta. Se ei koskettanut älyllisesti eikä emotionaalisesti.

Noin 1960-luvun mainosmaailmaan sijoittuva Mad Men on niitä sarjoja, joita kaikki kehuvat kilpaa. Kuka tietää, mistä se kehuminen alkaa, mutta loppua sille ei tule. Mad Menistäkin on puhuttu kuin toisesta tulemisesta, täydellisenä loistavana sarjana. Todellisuudessa sarja on seksistinen – kuten aikakauteen tosin kuuluukin, mutta onko se riittävä peruste? – ja turhan draamaton.
         Pääosassa Draperia näyttelevä John Hamm on kyllä erittäin hyvä ja karismaattinen näyttelijä eikä Mad Menin ongelma näyttelijäntyössä olekaan: ongelma on käsikirjoituksessa, joka ei johda oikein mihinkään. Tämä tosin yhden katsotun tuotantokauden perusteella – toinen kausi oli hyllyssä, mutta en saanut koskaan aloitettua sitä, ei yksinkertaisesti kiinnostanut.
         Tyypillinen Mad Menin jakso koostui keissista, jossa joku asiakas tuli toimistoon ja tilasi mainoskampanjan. Sitten neuvoteltiin, vitsailtiin ja oltiin eri mieltä, kunnes Draper lopulta keksi jonkin täysin kuolemattoman idean ja osoitti olleensa oikeassa. Siinä sivussa naiskenneltiin, ryypättiin, poltettiin tupakkaa ja puhuttiin seksistä. Ainoa, mikä Mad Menissä oli lupaavaa, oli Draperin kotielämä, tämän vaimo Betty kun alkoi pikkuhiljaa menettää paitsi uskoaan avioliittoonsa, myös järkeään.
         Bettyä näyttellevä January Jones on kyllä osassa hillittömän hyvä, mutta sarja ei kuitenkaan pystynyt kuvaamaan avioliiton särkymistä systemaattisesti, vaan sen sijaan hyppi kriittisten ja hankalasti kuvattavien vaiheiden yli kunnes oltiinkin jo hajoamispisteessä. Samalla jäi ymmärtämättä tapahtumien ja henkilöiden psykologia, mikä taas vaikeutti samaistumista.
         Ensimmäisellä kaudella oli mukana myös pieni mysteeri Draperin todellisesta henkilöllisyydestä, joka päättyi hyvin latteasti ikään kuin käsikirjoittajia olisi kaduttanut että koko mysteeri ylipäätään otettiin mukaan tarinaan. Samalla meni viimeinenkin jännite.
         Minulle Mad Men on samanlainen pannukakku kuin seuraavakin yliarvostettu sarja. Vaikka Mad Menin Joan Hollowaytä näyttelevällä Christina Hendricksillä onkin loistavat henkilökehityspiirteet (kuten meillä on aavistuksen sarkastisesti tapana sanoa), se ei tee sarjasta valitettavasti kummoista enkä yksinkertaisesti ymmärrä, mikä siinä viehättää.

Sopranos. Katsoin sitä kolme tuotantokautta ja sitten riitti. Ei kiinnostanut, mitään ei koskaan tapahtunut. Ihmisiä kyllä kuoli ja tapettiin ja vaikka mitä, mutta draamallisesti sarjassa ei liikahtanut mikään vaikka Tony miten istui psykiatrin tuolilla.
         Kuulostaako samalta kuin Mad Men? Kyllä eikä ihme, koska Mad Menin luoja Matthew Weiner oli mukana kirjoittamassa Sopranosia sarjan kolme viimeistä tuotantokautta. Tiikeri ja raidat.
         David Chasen (joka teki ihan kelvollisen Northern Exposuren eli Villin Pohjolan) luoman Sopranosin ongelmat ovat pitkälti samat kuin Weinerin Mad Meninkin. Draamallista patsastelua, jossa henkilöt vain puhuvat ilman että puheen takana on loppujen lopuksi yhtään mitään. Puuttuu alateksti tai sitten se on liian syvällä, kuten käy jos pelkää liikaa paljastavansa jotain henkilöistä. Ehkä Sopranosin ongelma oli, ettei henkilöissä ollut mitään paljastettavaa eikä sarja kyennyt tekemään Tonystä mitään muuta kuin mafioson.
         Tonyn terapiaistunnot olivat yhtä tyhjän kanssa, ne eivät johtaneet mihinkään eikä niissä ollut mitään sisältöä. Tony oli sulkeutunut tyyppi, joka ei pystynyt kertomaan mitään edes terapeutilleen, mikä on ehkä uskollista henkilöhahmolle, mutta dramaturgisesti aika ongelmallista. Silti Sopranos on kaikkien kehuma ja ylistämä sarja, mikä on minusta täysin käsittämätöntä. Se ei tarkoita etteikö se voisi olla hyvä, se voi tarkoittaa että minä en vaan ymmärtänyt sen hienoutta.
         Tiedän kyllä, miten tämäkin sarja päättyy ja loppu kuulostaa hyvältä. Sääli ettei sarjan tematiikka voinut olla enemmän sitä, mihin se päättyi. Ja ettei sarjalla ollut kykyä kuvata teemaa muuten kuin olemalla kuvaamatta sitä ollenkaan.

Sarjamurhaajasta kertovalla Dexterillä on luultavasti kaikkien aikojen paras alkuintro, joka hyödyntää loistavasti analogioita kertoessaan, mistä sarjassa todella on kyse. Sillä on mahtava kyky olla jotain aivan muuta kuin mitä se silminnähden on.
         Sarjan ensimmäinen tuotantokausi on myös hyvä ja toinenkin vielä menettelee. Dexterin ongelma on kuitenkin se, että se ei kehity: jokainen tuotantokausi on aikalailla samanlainen, sama idea, sama juoni, pikkuisen erilaiset henkilöhahmot. Dexter on jäädä kiinni, ei jää, hänellä on kilpailija, jonka Dexter lopuksi listii. Sarja on kyllä ihan kekseliäästi kirjoitettu ja melko hyvin näyteltykin, mutta se vaan on jäänyt kiinni johonkin limboon toistamaan itseään. Sarjamurhaajasta kirjoittaminen on epäilemättä yhtä vaikeaa kuin Teräsmiehen kaltaisesta supersankaristakin, mutta siinä missä Smallvillen Clark kehittyi ihmisenä, Dexter ei muutu. Muuttumisella kiusataan kyllä, mutta lopulta painetaan aina nollausnappia.
         Tietenkin Dexteriin on myös aika vaikea samaistua eikä ohjaajat eivätkä käsikirjoittajat ole tehneet sitä yhtään helpommaksi ottaen huomioon, miten verisiä Dexterin murhat osaavat olla. Samaistuminen on minulle niin tärkeää, ettei Dexter siksikään iske, toistipa itseään tai ei. Sama koskee Breaking Badia, jota en jaksanut pilottijaksoa pidemmälle: luovutin epäilemättä liian aikaisin, se vaan ei houkutellut katsomaan seuraavaa. Ehkä yritän joskus uudestaan.

The Lost Room. Paras scifi-minisarja?

Listalta ei tule myöskään löytymään Band of Brothersia tai The Lost Roomia, koska ne ovat minisarjoja ja minisarjat jätin periaatteesta pois. Molemmat ovat kyllä erinomaisia, etenkin Band of Brothers, joka on aivan huikea armottomuudessaan – ja koskettavuudessaan. The Lost Room on taas scifi-minisarja parhaasta päästä. Ei ehkä koskettava, mutta kiehtova ja virkistävän erilainen. Listalle kuuluisi myös suurenmoinen yhden tuotantokauden tähän mennessä mennyt Game of Thrones – ellei olisi dramatisointi.

Mutta tältä pohjalta kolmeen parhaaseen. Sinne päästäkseen täytyy olla hyvät ja kehittyvät henkilöhahmot, on saatava minut joko samaistumaan tai sitten haastettua vaikkapa moraalisesti. Parhaiten menestyy onnistumalla itkettämään ja naurattamaan minua. Varsinkin jälkimmäisessä onnistuminen on aika vaikeaa.