Kaikista sarjoista, jotka on lakkautettu ennen aikojaan, tämä on harmittanut eniten – tai toiseksi eniten, jos ihan tarkkoja ollaan, koska listaa on vielä jäljellä. Mutta toisin kuin se vielä jäljellä oleva sarja, tämä ei saanut koskaan jatkoa kuten ei Terminator: The Sarah Connor Chronicleskaan.
Juuri tämä sarja on syy sille, miksi The Sarah Connor Chroniclesin lakkauttaminen ei juurikaan harmittanut: koska tämän sarjan lakkauttaminen oli jo opettanut olemaan kiintymättä sarjoihin liikaa, lakkautuksista kun on tullut merikkalaisten televisioyhtiöiden kevätpäivien vakioajanvietettä.
Ensimmäinen vihje:
Sarjan ensimmäinen jakso alkaa sillä, mihin toinen tuotantokausi päättyy. Molemmat kaudet aloittaa Twin Peaksista tuttu puhuva pää, joka kertoo, mistä on kyse.
Toinen vihje:
Tapahtuu 1930-luvun Dust Bowlissa eli Yhdysvaltain itäosan kuivuusalueella.
Kolmas vihje:
Pääosassa ovat poika, pappi ja sirkus.
Carnivale on taas yksi sellainen sarja, jota kukaan ei katsonut. Tyypillinen kulttisarja – ja kuitenkin sellainen, joka olisi hyvin luultavasti listani numero yksi ellei sitä olisi lakkautettu kahden tuotantokauden jälkeen.
Carnivalea selvempää Twin Peaksin jälkeläistä ei ole: kaikki Twin Peaksin elementit löytyvät tästä, mutta huolellisemmin ja tarkemmin toteutettuina. Carnivalessa ei ole huonoa toista tuotantokautta, ei edes huonoa jaksoa. Carnivalen tarina oli mietitty Babylon 5:en lailla alusta loppuun valmiiksi ennen kuin ruutuakaan oli kuvattu, ja se myös näkyy sarjassa: Daniel Knauf oli suunnitellut sarjan tarinan muodostuvan kolmesta kirjasta, joista jokainen olisi kahden tuotantokauden mittainen. Eli yhteensä kuusi tuotantokautta. HBO:n mielestä tarina päättyi ensimmäisen kirjan loppuun.
Sarja kertoo nuoresta Ben Hawkingsista (Nich Stahl), joka menettää äitinsä mysteerisissä olosuhteissa ja lyöttäytyy mukaan yhtä mysteerisen kiertävän karnevaalin kanssa. Toisaalla elää pappi Justin Crowe (Clancy Brown), joka uskoo kutsumuksensa olevan selvä kunnes käykin ilmeiseksi että veri on kohtaloa voimakkaampi.
Tai yksinkertaisemmin, aivan kuten toisessa Twin Peaks -perillisessä Lostissa tai Twin Peaksissa itsessäänkin, kyse on hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta.
Carnivalen erottaa muista sarjoista paitsi tuotannolliset arvot, jotka ovat huikeat: kaikki aikakauteen ja sirkusympäristöön liittyvää välineistöä ja puvustusta myöten on viimeisen päälle mietittyä. Kuvaus on elokuvatasoista vaikuttavuudessaan ja näyttävyydessään, ja musiikki hakee vertaistaan. Sisällöllisessä tasolla Carnivalen vahvuus on paitsi henkilöhahmoissa, myös uskomattoman taitavasti ja omaperäisesti kerrotussa ”siinä tavallisessa tarinassa”.
Carnivale rakentuu yksinkertaisen premissinsä ympärille kiitettävän hienon ja sopivan monimutkaisen mysteerin, jonka kaikkiin kysymyksiin se myös kestonsa aikana vastaa – toisin kuin monet muut samaa yrittäneet sarjat tekevät. Tilanteet, joihin henkilöt joutuvat, kutkuttavat mielikuvitusta ja myös älyä tavalla, jolla ne salakavalasti vievät tarinaa eteenpäin aina uusia (ajoittain hämäriä mutta jälkikäteen ajateltuna erittäin selkeitä) vihjeitä antaen.
Sarjan tempo on tarkoituksellisen verkkainen, mikä kai oli syynä hyvin monen katsojan väsähtämiselle – mikä ei tosin estänyt heitä syyttämästä Carnivalea huonosta tarinankerronnasta. He ovat niitä ihmisiä, joille kaikki vastaukset täytyisi tulla mieluummin nyt kuin kohta, ja jotka eivät etsi sarjoista – tai draamasta – samaistumista vaan jännitystä: ongelma on vaan, että Carnivalessa ei taistella, meluta tai liiemmin juostakaan, vaan tehdään töitä ja puhutaan. Ja nähdään unia. Luonnollisesti osa sarjan mielenkiinnosta tulee juuri yliluonnollisista elementeistä, niistä kyvyistä, joita sarjan tietyillä henkilöillä on hallussaan joko tieten tai tietämättään – tahtoen, tai mikä parasta, tahtomattaan.
Kyvyt eivät kuitenkaan ole mitään visuaalista höystettä eikä kerronnan hidastempoisuus mielikuvituksen laiskuutta, vaan ne edistävät osaltaan tarinaa: yliluonnolliset kyvyt kertovat paitsi sarjan todellisuudesta, myös vallasta.
Hidastempoisuus puolestaan menettää merkityksensä siinä vaiheessa, kun ymmärtää, miten runsaan taustatarinan se pääjuonen ympärille rakentaa. Sen mukana tulee kokonainen maailma tapahtumia ja ihmisiä, joilla on menneisyytensä, isänsä, äitinsä ja isovanhempansakin. Todella eeppiseksi sarja muuttuu, kun ymmärtää, miten pitkälle – monien sukupolvien päähän – Knauf sarjaa on taustoittanut. Kaikki se näkyy sarjassa perinnöllisyytenä ja seurauksina.
Hienointahan siinä on se, miten lopulta kaikki palautuu perustarinaan. Miten ne kaikki ovat vain osia suuremmasta tarinasta, kertomuksesta hyvän ja pahan taistelusta. Ja Ben Hawkingsin kasvusta. Kaikkia se ei tosin miellyttänyt, mutta silloin vaan täytyy katsoa jotain muuta. Minua Carnivale ei pitkästyttänyt hetkeäkään, koska minulle mysteeri ei ole pääasia. Ja väitän, ettei se ollut pääasia Carnivalessakaan kuten ei ollut minulle Lostissakaan. Mutta kyllä Carnivale keskittymistä vaatii.
Toisin kuin Twin Peaks, jossa mysteeri on tärkein ja jossa mysteeri vie tarinaa ja henkilöitä ja jossa ihmiset ovat mysteerisiä vain mysteerin vuoksi, Carnivale on puhtaasti henkilölähtöistä kerrontaa. Jokaisella henkilöhahmolla on persoonallisuutensa ja oma motivaationsa, joka johdattaa heitä eteenpäin, halusivatpa nämä sitä tai eivät.
Carnivalessa sirkus – tai karnevaali – itsessään on tärkeä, se kun on perhe. Kaikkiin kiintyy (minä ainakin kiinnyin), vaikka harva sirkuksen henkilökunnasta mikään puhdas pulmunen on, useimmiten kaukana siitä; mutta he ovat myös 1930-luvun laman uhreja ja tekevät mitä täytyy selviytyäkseen. Heihin samaistuu hyvin voimakkaasti, kiitos tarkan henkilökuvauksen ja huolellisen motivoinnin. Tässäkin mielessä sarja on hyvin rakennettu, kun katsoja pääsee Benin mukana osaksi yhteisöä, johon tutustuu yhtä aikaa Benin kanssa; ja kuten perheen pitääkin, se on tarvittaessa jäsentensä takana, myös Benin.
Jokaiselle varmaan löytyy se oma tarinatyyppinsä, joka näitä eniten miellyttää; minulla se tuntuu olevan juuri vastahakoisen sankarin tarina, jollainen on paitsi Carnivale myös The Sarah Connor Chronicles – sekä vielä se kolmas kärkikolmikossa oleva sarja. Tarina, jossa tavallisesta ihmisestä tulee jotain suurempaa: jotain, jossa tämä kasvaa kohtaamaan hänelle asetetun vastuun ja sen mukanaan tuomat vastoinkäymiset. Ja voittaa paitsi vihollisensa myös itsensä, joskus itsensä uhraten. Lyhyesti sanoen, kasvutarina.
Tyylillisesti Carnivale on jotain draaman, trillerin ja kauhusarjan välistä. Kauhua on vain säännöstellysti, mutta se mitä on, toimii loistavasti eikä se oli liian pelottavaa, miellyttävän painostavaa kyllä. Sarja osaa olla myös armoton ja myös raaka monella tavalla. Draama on kuitenkin hienosti kirjoitettua, henkilöt reagoivat loogisesti toisiinsa eikä käsikirjoituksessa tunneta oikoteitä.
Sen tiedän, ettei Carnivalea katso vain hyvin kirjoitetun mysteerin takia, koska olen katsonut sarjan kahdesti ja jälkimmäinen kerta kaikki vastaukset jo tietäen oli vielä ensimmäistäkin parempi. Se on sarja, jossa kaikki osaset toimivat: se on erittäin huolellisesti mietitty kokonaisuus, jossa jokaisella osalla on paikkansa. Se on kaunis ja jännittävä, draama on koskettavaa, henkilöt samaistuttavia ja sarja itsessään täysin ainutlaatuinen.
Carnivalella saa kyllä jonkinlaisen lopun toisen tuotantokauden päättyessä, mutta useita juonilankoja jää myös auki. Samoin kuin The Sarah Connor Chronicles, myös Carnivale olisi muuttanut muotoaan kolmannella kaudella – tai toisessa kirjassaan – kun tarina olisi siirtynyt seuraavaan vaiheeseensa. Kantaa se silti näinkin.
Aukko yleissivistyksessä 
Vastaa