Viidentenä on monien kaikkien aikojen parhaaksi sanoma poliisisarja. Monien muiden paitsi suomalaisten, sillä tämä on yksi niistä useammasta hienosta sarjasta, jotka on Suomessa piilotettu ohjelmistoon keskiyön paikkeille. Tärkeäähän on, että Kotikatu ja Salatut elämät tulevat ajallaan – niitähän suomalaiset katsovat ja katsovat siksi, koska kaikki hyvä yritetään kadottaa näkymättömiin.
Ensimmäinen vihje:
Sarjassa liikutaan Baltimoren huumeympyröissä.
Toinen vihje:
Kaikilla kolmella tuotantokaudella on oma teemansa, kuten huumeet, politiikka, koulutusongelmat. Juonta seurataan sekä poliisin että rikollisten näkökulmasta.
Kolmas vihje:
Sarjassa poliisitutkinta rakentuu pitkälti salakuuntelun ympärille.
Jos ette ole The Wire (Langalla) kuulleetkaan, siitä voi syyttää MTV3-kanavaa, joka lähetti sarjaa 23.35 alkaen. Se on menetys: jos elämässään kannattaa yksi poliisisarja katsoa, se on luultavasti juuri The Wire.
The Wiresta tekee ainutlaatuisen sen tinkimätön tapa kuvata ja käsitellä paitsi rikollisuutta myös poliisitutkintaa. Se ei esitä rikollisia – ainakaan heistä kaikkia – läpeensä pahoina stereotyyppeinä, vaan ghettojen syrjäytyneinä, joille ei jää muuta mahdollisuutta kuin myydä huumeita selviytyäkseen ja elättääkseen perheensä. Ghetossa on gheton lait.
Parhaimmillaan The Wire on paitsi silloin, kun se onnistuu inhimillistämään rikolliset, myös silloin kun se vetää taitavia analogioita rikollisten ja rikosta tutkivien poliisien välille – silloin, kun alkaa näyttää että rikollisten toiminta on ainakin lojaalimpaa kuin keskenään kunniasta kilpailevien poliisien.
Sarjan luoja ja kirjoittaja David Simonilla on tausta lehdistössä, johon hän kirjoitti rikosjournalismia 13 vuotta. Se myös näkyy sarjassa autenttisuutena: Simon tietää tarkalleen, mistä kirjoittaa. Lisäksi Simon saa liitettyä sarjaan laajempia yhteiskunnallisia teemoja ottaessaan mukaan sekä kunnallispolitiikan että sanomalehdistön, joilla kummallakin on omat intressinsä joko suurennella tai vähätellä rikollisuutta.
Jokainen The Wiren viidestä tuotantokaudesta keskittyy yhteen keissiin, vaikkakin useamman taustalla pyörii jatkuva juoni, jossa seurataan Barskdalen perheen huumebisnestä. Keissit ovat kaikki erinomaisesti kirjoitettuja, joista parhaimpana on mieleen jäänyt toisen tuotantokauden satamatyöläisiin keskittyvä tarina, se kun tarkastelee tavallisia duunareita ja näiden sekaantumista rikollisuuteen.
Viides tuotantokausi taas ottaa askelia jopa farssin suuntaan, hyvän maun rajoissa tosin ja sanottavaansa painottaakseen, mutta tyylillisesti se erottuu selvästi aiemmista. Temaattisesti karsein taas kuitenkin neljäs kausi, jossa pääosassa ovat koululaiset. Nuoret syrjääntyneet, joita huumediilerit houkuttelevat omaan toimintaansa asein ja rahoin.
Pääosassa koko sarjan ajan on etsivä Jimmy McNulty, jääräpäinen irlantilainen, joka ei aivan helpolla suostu uskomaan itseään korkeampien sanaa kun nämä käskevät tekemään nopeita pidätyksiä tehokkuuden ja tilastojen vuoksi. McNulty tekee idealistina asiat niin kuin uskoo että ne olisi tehtävä, ja ajautuu vaikeuksiin poliitikkojen kanssa.
The Wirella on ilmiömäinen kyky myös saada välittämään rikollisista ja tekemään näiden seuraamisesta vähintään yhtä mielenkiintoista kuin McNultyn ja kumppanien tutkimuksista (tässä tapauksessa ehkä tosin vähän surrealistesta tutkimuksesta, mutta ainakin HBO hyödynsi kyseisessä kohtauksessa kaikki vapautensa). Rikolliset eivät ole rikollisia vain rikollisuuden takia, vaan heillä on omat motivaationsa ja unelmansa; he ovat oikeita ihmisiä mustavalkoisten perusrikollisten sijaan.
The Wire ei ole mikään nopeatempoinen sarja. Siinä ei ole jatkuvia tulitaisteluja, hyvä jos ainuttakaan tuotantokauden aikana, ei takaa-ajoja, ei mitään tyypilliselle poliisisarjalle tavallisia elementtejä. Silti se on kiehtova nimenomaan siksi, miten rehellinen se on temaattisesti. Sarjalla on oma missionsa osoittaa, mikä yhteiskunnassa on pielessä ja se tekee sen taitavasti ja sen suuremmin alleviivaamatta. Se ei yritä parantaa maailmaa, vaan se näyttää sen sellaisena kuin se on. Jos se siitä paranee, hyvä vain.
The Wiressa rikolliset saattavat olla poliiseja kunniallisempia eikä rikollisuus pidätyksillä minnekään katoa. Eivätkä rikolliset välttämättä koskaan jää kiinni. Se ei tarkoita etteivätkö The Wiren kertomat tarinat olisi silti kiehtovia – ne ovat, henkilöistä johtuen. Koska ihmisistä tässä on kyse, ei heidän tekemistään rikoksista.
Jos sarjassa jokin vika on, se on The Wiren tapa tarkkailla henkilöitä kaukaa päästämättä heidän lähelleen. Sosiaalinen kommentaari on kyllä hienoa ja erittäin älykästä, mutta henkilöt tahtovat jäädä paikoin etäisiksi pelinappuloiksi.
[…] Parin vuoden takainen Parhaat tv-sarjat lista on TOP 10:n osalta edelleen samanlainen. Sijoilla 11-20 tapahtuu aina pientä liikettä ja esimerkiksi Justified, niin hyvä sarja kuin onkin, on viimeisimpinä tuotantokausina alkanut vähän himmetä johtuen siitä, että se on kadottanut osan siitä, mikä teki siitä niin loistavan ensimmäisellä kaudella. Se on yhä parhaimmillaan iskevä ja nokkela, mutta vain ajoittain. Damagesia tuli listan tekemisen jälkeen vielä pari tuotantokautta, joista neljäs oli heikohko, viides taas verrattain vahva. Viideskään ei kuitenkaan kokonaisuutena ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut, koska Damages käytti kykynsä yllättää jo sitä edeltäneillä tuotantokausilla. Silti viidennen tuotantokauden Julian Assangen inspiroima keissi oli todennäköisesti sarjan paras. Tarinan päätös oli hyvä, mutta samaan aikaan hieman antiklimaattinen ja katsojaa palkitsematon. Sain katsottua Terapiassa-sarjan loppuun ja huomasin kolmannen tuotantokauden olevan vielä parempi kuin edeltäjänsä, minkä ansiosta sitä voisi nostaa listalla ylemmäksi. Eniten muutosta sijoituksiin 11-20 aiheuttaa muutama uusi tulokas, jotka ovat puskeneet tiensä TOP 10:n tienoille ja jotka minuun tekemänsä vaikutuksen perusteella saattavat olla parhaita koskaan tehtyjä televisiosarjoja. The Americans on myös Homelandia toiminnallisempi sarja, vaikka osaa sekin paneutua erittäin uskottavasti draamaan. Silti sarjan perusantia ovat erilaiset vakoilukuviot, mitä KGB tekee, miten CIA ja FBI siihen vastaavat. Sarjan jokaisella jaksolla on yleensä yksittäinen keissinsä, jossa Elizabeth ja Philip joutuvat suorittamaan jonkin tehtävän, milloin se on salamurha, milloin murtovarkaus. Suurempana kaarena kulkee Jenningisen todellisen henkilöllisyyden salassapysyminen sekä pelkkänä kulissina alkaneen avioliiton kohtalo. Aseita, valeasuja, vakoilijoita ja kunnon tappeluja – voiko siitä olla pitämättä? Sekä tietenkin Keri Russell. The Americans ei ole ehkä Homeland tapaan yllättävä, mutta se on silti hyvin kekseliäs: Elizabeth ja Philip eivät ole idiootteja, minkä lisäksi he ovat valmiita tekemään mitä tahansa säilyttääkseen omansa ja perheensä hengen – sekä suojallakseen Äiti Venäjää. Molemmat ovat äärimmäisen vaarallisia tappajia, mistä tulee sarjaan aivan omanlaisena vaaran tunne. Näistä huolimatta The Americans ei ole toimintasarja, vaikka aika paljon toimintaa sisältääkin. Se on draamaa, politiikkaa ja historiankirjoitusta (yhdessä jaksossa Reagania ammuttiin) yhdistävä mielenkiintoinen kokonaisuus, jollaista toista ei televisiossa ole ollut sitten The Wiren (Langalla). […]