Top 20 TV-sarjat — Puoliväli

Suomessa ”amerikkalaisesta tv-viihteestä” puhuttaessa sillä tarkoitetaan turhan usein synonyymia kaikesta pahasta ja huonosta, ihmiskuntaa turmelevasta. Se on tietenkin pikkuisen pulmallista tämän listan kannalta, jossa yli yhdeksänprosenttia sarjoista on amerikkalaista alkuperää.
         Yleensä nämä, jotka arvostelevasta amerikkalaisia sarjoja ovat niitä, jotka mieluummin istuvat baskeri vinossa jossain ranskalaisen elokuvan ensi-illassa tuijottaen kankaalle kasvoillaan lumoutunut katse, jossa on luultavasti enemmän uneliaisuutta kuin ihailua. Tärkeintä on olla erilainen ja olla vakaumuksellisesti jotain mieltä.
         Miksi listalla ei sitten ole brittitelevisiota?

Pari käytännön syytä. Tein rajauksen alkuperäiskäsikirjoituksiin, en dramatisointeihin, joita britit jonkin verran harrastavat. Tästä syystä suuresti arvostamani Poirot sekä Jeremy Brettin Sherlock Holmes jäivät pois. Molemmat, etenkin Poirot, ovat suurenmoisesti kirjoitettuja ja hillittömällä ammattitaidolla toteutettuja sarjoja, jotka ansaitsevat tulla katsotuksi. Se nimimerkillä ”kaikki Poirot-dvd:t hyllyssä”.
         Toinen syy on se, että brittiläisistä televisiosarjoista saa niukemmin tietoa kuin amerikkalaisista sarjoista. Briteissä tehdään paljon televisiota, jopa erittäin hyvää televisiota, mutta niihin ei törmää. Katsoin vain vähän aikaa sitten BBC:n Exile-nimisen minisarjan, jossa pääosissa olivat loistavat John Simm sekä Jim Broadbent. Hienoa televisiota, mutta ei niin mieleenpainuvaa kuin jotkut muut.
         Samoin jännittävä minisarja State of Play, josta tehtiin Yhdysvalloissa Russell Crowen tähdittämä elokuva. Ilmeisesti elokuva häviää alkuperäissarjalle 10-0 mitä en ihmettele, koska sarjan juoni on hyvin monipolvinen ja sen tiivistäminen pariin tuntiin tuntuu hullulta. Jopa erinomainen sarja sekin, mutta Exilen tapaan siitäkin puuttuu henkilökohtaisuutta – henkilödraamaa.
         Ehkä yksi ongelma brittiläisessä draamassa on se, että se on pitkälti sen tyylistä kuin Paul Abbott sinänsä mainio Clocking Off (eli Tehdas) oli: työläis- ja luokkakuvausta, joka suomalaisesta yhteiskunnasta käsin on pikkuisen vierasta. Se on kyllä ammattitaidolla tehtyä ja hienosti kirjoitettua, mutta samaistuminen yhteiskunnan syrjässä eläviin on hankalaa. Brittidraama ei jollain tavalla päästä ainakaan minua hirveän lähelle henkilöitään. Se on varmaan se keskeinen ero, minkä amerikkalainen draama tekee paremmin: se pakottaa samaistumaan.
         Onhan brittiläisellä televisiolla Dr. Who, joka nauttii valtavaa suosiota ympäri maailman. En ole Dr. Who’ta katsonut kuin parin jakson verran eikä se ole oikein sytyttänyt; Who hakee vihollisia liikaa kaikenlaisista kummajaisista, liikkuvista mallinukeista ja omituisen näköisistä demoneista sen sijaan että rakentaisi kunnollisia henkilökuvia.
         The Hustle eli Kelmien kerho on hyvin tehty sarja, joka tekee kuitenkin sen, minkä Mission: Impossible teki kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitten. Erittäin hyvin, tosin, mutta kahta niinkin samanlaista sarjaa en listalleni laske. Sitä paitsi olen kutsunut Hustlea liian vähän sen laatua tarkemmin arvioidakseni. Alkuperäinen The Office on laatutyötä, mutta se on jo niin hyvä etten ole pystynyt sitä vielä koskaan katsomaan loppuun asti: myötähäpeän tunne on vaan niin voimakas.
         Brittiläinen sarja siinä missä amerikkalainenkin sarja on sikäli suhteellinen käsite, että BBC on viime aikoina tehnyt tiivistyvää yhteistyötä etenkin HBO:n kanssa, jolta brittiläinen filmi-instituutti sanoo brittitelevision voivan oppia paljon. Viimeisin yhteistyö on BBC:n ja Showtimen mainio Episodes.

Kaiken tämän jälkeen on todettava, että kyllä listalla on yksi brittisarja. Mutta sinne on vielä matkaa.