Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalin lopussa odotti helmi. Festivaalilla on nähtyt klovneja ennenkin ja näiden kokemusten perusteella osasi jo etukäteen odottaa, että Toti Toronellin esitys on jotain enemmän kuin punainen nenä ja hassut vaatteet.
Olen aika vaikea nauratettava.
Toronelli sai minut nauramaan. Aika vaivatta vielä. Pisteet sille.
Katalonialaisen Toti Toronellin Naïfin pääosassa oli pelle, jolla kieltämättä oli se punainen nenä ja hassuhkot vaatteet, mutta myös pelle, joka oli vakavasti reppana ja yksinäinen, ainakin noin rakkaudellisessa mielessä. Tarina kietoutui tämän yksinäisyyden ja siitä seuraavan huomionhakuisen käyttäytymisen ympärille.
Kehyskertomuksena oli roskapussi, jota pelle vie roskikseen. Aina kuitenkin tapahtuu jotain sellaista, mikä estää viemästä roskia tai saa hetkeksi unohtamaan koko roskapussin. Irrallista, tiedän, mutta Toti Toronellin kaltainen loistava miimikko saa vähästäkin irti mitä tahansa.
Ero suomalaiseen komiikkaan nähden katalonialaisten esityksessä oli se, etteivät komiikkaa tehty tarkoituksella saada kaikki nauramaan; jos joku nauraa, hyvä – jos ei, ei se mitään. Suomessa vitsien ja riehumisen pitää olla sellaista, että kaikki takuuvarmasti nauravat, edes myötähäpeästä. Se on sellaisia kompromisseja, mihin Toronelli ei taipunut: hän teki omalla tavallaan ja luotti siihen, että yleisö tajuaa mistä on kysymys.
Ja se tapa, se oli jotain. Se oli lakoninen tapa, ei vitsien alleviivausta, ei tarpeetonta mekastusta – enemmänkin flegmaattista ja vähäeleistä komiikkaa, joka jättää tilaa huomata, mikä tässä on niin hauskaa. Se ei ole vitsi, jossa lukee ”tämä on vitsi”. Se on sitä, kun kömpelöhkö pelle nousee isoja tikapuita hakemaan taivaaseen karannutta sateenvarjoaan jalassaan pellen pitkäkärkiset kengät ja kun yleisö on aivan varma, että se putoaa. Periaateessa draaman sääntöjen mukaisesti pellen pitäisi pudota (kuten Suomessa putoaisikin, koska, kuten sanottu, teemme ennalta arvattavaa komiikkaa), mutta Toronelli ei putoakaan, vaan liukuu sujuvasti alas ja yleisö taputtaa. Miksi?
Koska Toronelli saa meidät samaistumaan. Yleisö on iloinen pellen puolesta, että tämä ei pudonnutkaan. Ja se on käsittämätön saavutus – etenkin sanattomalta teatterilta. Pellestä välittää. Sitä en tiedä, miten Toronelli sen teki, mutta pelle tuntui läheisemmältä kuin hyvin moni suomalaisen teatterin henkilöhahmo. Ehkä se on se nauru. Tai ehkä se on se, miten onnelliselta pelle näyttää, kun yleisö nauraa ja taputtaa. Ehkä se on se tapa, jolla pelle pitää hetken ajan yksinäisyydessään luutaa rakastettunaan, tanssi tämän kanssa ja suutelee tätä kiihkeästi. Ehkä pelle on ihminen.
Se helpottaa, että teemana on yksinäisyys, siihen kun on helppo samaistua: kaikki ovat olleet yksinäisiä joskus, jotkut ovat koko elämänsä. Kaikki tietävät ainakin ajatuksen tasolla, millaista on, jos ei ole ketään.
Naïfin jälkeen mietin sitä Etelä-Saimaan arviota balettiesityksestä, jossa kriitikko melko kovin sanoin (ihan hyvä niin, kriittisyyttä on niukasti) arvioi esitystä. Mutta arvio oli tekninen. Tanssi ei ollut puhdasta, liikkeet haparoivia. Tämä on aika kliininen näkökulma teatteriin, mutta saatan syyllistyä siihen itsekin, kun kaikki muu on esityksessä kunnossa – paitsi teksti. Olen kirjoittaja, Etelä-Saimaan kriitikko tanssinopettaja.
Mutta Naïfissa ei ollut tekstiä. Siitä johtuen minusta ei häirinnyt jotkin Toronellin esityksessä olleet suvantokohdat, joissa hetkellinen huippu uhkasi latistua ja esitys menettää mielenkiintoa. Mutta sen antaa anteeksi, koska Toronelli oli niin hurjan hyvä, minkä lisäksi hän nosti taitavasti jokaisen suvannin kohti uutta huippukohtaa toistamatta itseään. Aina jotain uutta. Eikä se uusi tarkoita, että pitäisi olla räjähdyksiä tai hurjia efektejä, riittää että on jotain pientä vaikka kuinka arkista.
Eipä silti, videoseinän käyttö oli nerokasta. Jotain, mitä en ole teatterissa koskaan nähnyt: sitä, miten esiintyjä on sujuvassa ja tunteellisessa vuorovaikutuksessa piirretyn hahmon kanssa, tai miten hän yrittää estää valokeilaa kasvamasta. Tai se, miten esitys täysin vaivatta rikkoi kolmannen seinän ja sitten palasi taas sen sisään: miten kuvitteellinen purkkapallo ei kimpoillutkaan esityksen todellisuudessa, vaan meidän, kimposi seinästä seinään ja pudotti konkreettisesti yhden teatterivalaisimista.
Tämä oli taas juuri sitä teatteria, mikä minut festivaalilla pitää. Se on sitä teatteria, joka pitää ylläni uskon teatteria kohtaan koko sen pitkän talven, kunnes tulee taas toukokuu ja seuraava festivaali. Minä en ehkä usko suomalaiseen teatteriin, mutta teatteriin minä uskon. Sitä näkee Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalilla, mistä suuret kiitokset Kamran Shahmardanille, Katri Lättille ja tuottaja Reetta Suomiselle. Nämä esitykset muistaa pitkään.
Helkkari, Toti Toronelli sai minut nauramaan.
Aukko yleissivistyksessä 
Vastaa