Semanttinen peli

Luen informaatiotutkimuksen tenttiin. Kiitos osanotosta. Tosiasiassa yritän lukea informaatiotutkimuksen tenttiin, mutta lukeminen keskeytyy vähintään kerran sivulla, koska tekstissä ei ole mitään järkeä. Se on preudointellektuellia semanttista pyörittelyä, jonka takana ei ole mitään muuta kuin periaatteellinen halu kyseenalaistaa kaikki ja nähdä asiat monimutkaisempina kuin ne ovatkaan.
         Koska, jos ne eivät olisi monimutkaisia, koko tieteenalalle saati sitten sen nimessä käytävälle tutkimukselle ei olisi tarvetta. Siksi täytyy olla monimutkaisuus – joskin keksitty – jota voidaan sitten tutkia, kyseenalaistaa ja tutkia uudelleen.
         Filosofian lailla se erittäin hedelmällinen tutkimuskenttä, koska mitään ei voida todistaa aukottomasti. Sinun johtopäätöksesi on ihan yhtä validi kuin minun.
         Tämä on akateemiseen intellektualismiin kyllästyneen opiskelijan läpikuiva vuodatus.

Premissi: Filosofia on tärkeää, informaatiotutkimus ei ole. Filosofiasta tekee tärkeää se, että se opettelee ajattelemaan. Sen tarkoitus on kyseenalaistaa ja avartaa ihmisen ajattelua koskien Minää ja toisia ja Minän suhdetta ympäröivään maailmaan. Se opettaa itsekritiikkiä ja reflektiota. Olennaista filosofiassa ei ole – ainakaan minulle – sen tarve yrittää etsiä ikiaikaista totuutta sielusta, jumalasta, uskonnosta, kognitiosta tai lyödä lukkoon mikä on hyvää ja mikä pahaa. Olennaista on kehittyä ihmisenä: oppia itsetutkimisen kautta hyväksymään itseään ja toisia, oppia suvaitsevaisuutta ja ymmärtää, mikä on oma paikka maailmassa ja miten omat teot vaikuttaa kaikkeen muuhun.
         Uskon siis filosofiaan, jota voi sanoa introspektiiviseksi filosofiaksi. Ihmisen omaksi filosofiaksi. Kaikki muu on vain älyllistä pyörittelyä, joka – vaikkakin älyllisesti huvittavaa aikansa – on enemmän tai vähemmän irrelevanttia ihmiselämän kannalta.
         Mutta informaatiotutkimuksessa en näe mitään ideaa. Se yrittää kovasti olla jotain filosofian kaltaista pohdintaa tiedosta, sen merkityksestä ja tulkinnasta, mutta sinne asti se ei pääse, koska lukkiutuu semantiikkaan. Ja tämä nyt perusopintotason opiskelijan näkemyksenä, joten suolaa päälle.
         Esimerkki tenttimateriaalista.
         Platonin mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Samaa mieltä. Tenttimateriaalin mukaan tämä on liian tiukka määritelmä informaatiotutkimuksen tarkoituksiin; informaatiotutkimuksen mukaan informaatio muuttuu tiedoksi vasta kun yksilö on tulkinnut sen omassa viitekehyksessään, mistä seuraa että tieto on subjektiivisesti tulkittu merkityskokonaisuus. Samaa mieltä siitäkin, koska se on täsmälleen sama, mitä Platon ajaa takaa – siihen vain saavuttiin negaation ja periaatteellisen kyseenalaistamisen kautta ikään kuin omana ja uutena ajatuksena. ”Hyvin perusteltu” on yhtä kuin ”omassa viitekehyksessä tulkittu” eli hyvin perusteltu itselle; ”tosi uskomus” on yhtä kuin ”subjektiivisesti tulkittu merkityskokonaisuus”, koska subjektiivisuus on yhtä kuin totuus, merkityskokonaisuus on taas synteesi kaikista siitä, mitä tiedämme, olemme kokeneet ja luulemme, mikä tekee siitä subjektivismista tarkasteltuna uskomuksen: me uskomme tietävämme, koska se on subjektivismin laki. Mitään ei voi tietää.
         Uudet sanat eivät tee ajatuksesta uutta toisin kuin informaatiotutkimuksessa kuvitellaan. Ja tämä on yksi esimerkki siitä, miten ei-eksaktit tieteenalat tekevät tutkimusta: semanttisella pelillä, jossa uudelleenmääritykset ovat uusia ajatuksia tärkeämpiä. Kuitenkin, koska koko ajan puhutaan teoreettisista asioista, abstraktioista, ei edes voida yltää totuuteen, ainoastaan tulkintoihin, jotka ovat aivan yhtä valideja yksittäisen ihmisen kuin tutkijajoukon tekeminäkin.
         Vai mitä’ järkeä on ilmaista tiedontarpeen ”olevan sidoksissa tietyssä tilanteessa esiintyvään mielensisältöön” sen sijaan että toteaisi tiedontarpeen riippuvan siitä, mihin tarkoitukseen ja mistä (henkilökohtaisista) lähtökohdista tietoa tarvitaan? Nimeämällä ”mielensisällön” informaatiotutkimus yrittää taas kuulostaa syvällisemmältä kuin onkaan, vaikka koittaisikin ottaa harppauksen kognitiivisen psykologian puolelle.

Kaikesta huolimatta informaatiotutkimus yrittää todistella välttämättömyyttään. Se esittelee loputtoman jatkumon eri näkemyksiä tiedonhakuprosessiin: tiedontarve -> kanaville (kirjastoon) hankkiutuminen -> lähteille hankkiutuminen (avaa selaimen/kirjan) -> tiedonhaku -> relevantin tiedon etsintä. Tätä kaikkea on sivukaupalla, useita eri kaavioita samasta asiasta, jonka kaikki osaavat tiivistää ytimekkäämmin ilman mindmappeja tai Powerpoint-kalvosulkeisia: ihmisen tarvitsee tietoa, menee kirjastoon tai nettiin ja hakee tiedon. Mikä on tämän merkitys? Ei mikään. Se on päivänselvää. Ja tätä varten on kokonainen tutkimusala. Vähän kärjistäen. Minähän en koskaan kärjistä paljoa.
         Ehkä minä olen vaan niin pragmaattinen ihminen, että näen tarpeelliseksi vain sen, millä on oikeasti jotain vaikutusta ihmiselämään ja yhteiskuntaan. Ehkä minä olen vaan niin parantumaton humanisti, että edellytän tieteeltä halua parantaa vallitsevia oloja joko vaikuttamalla olosuhteisiin tai ihmiseen lisäämällä yksilön ymmärrystä ja tajua itsestään ja toisista.
         Se, mikä tekisi informaatiotutkimuksesta tärkeää olisi näkökulma siihen, miten tieto muuttaa ihmistä: miten tiedon integrointi tapahtuu, pystyykö ihminen hylkäämään aiempaa tietoa ja jos pystyy, vaatiiko se, että uudempi tieto on lähtöisin autoritäärisemmästä lähteestä? Mikä määrittelee tiedonhakua ja ennen kaikkea sen keskeyttämistä: onko ihminen laiska vai voiko informaatiotutkimuksen joissakin kaavioissa esittelemä tietoahdistus aiheuttaa keskeyttämistä ja jos voi, millaista ahdistuksen on silloin oltava ja miten se edelleen vaikuttaa tiedon omaksumiseen? Informaatiotutkimus kuitenkin ohittaa psykologian, vaikka väittääkin tutkivansa ihmisen tiedonhakua ja tiedonkäsittelyä – se tutkii ihmistä kuin konetta ilman psykologista ulottuvuutta ikään kuin olisi tunteeton mekaniikka, jolla ihminen tietoa hakee: tiedontarve -> tiedonhaku -> tulos. Mutta kun se ei ole ihan niin yksiselitteistä. Jos olisi, minä lukisin nyt siihen tenttiin enkä purkaisi ärtymistäni blogiin.
         Tässä mielessä informaatiotutkimus on pitkälti – mutta ei kokonaan – nollatutkimusta, joka yrittää määritellä maailman uudelleen sanoilla sen sijaan että se kertoisi maailmasta jotain uutta. Että se kertoisi ihmisestä jotain uutta. Sen sijaan se elää akateemisessa kuplassa, jossa välttämättömintä on vain todistella oma välttämättömyytensä tieteenkentällä kyseenalaistamalla kaikki aiemmin tehty ja kertoa se sama sitten uusin sanoin. Se tekee asioista semanttisesti monimutkaisia keksimällä uusia ja monimutkaisia käsitteitä yksinkertaisille asioille – sitä, että se sanoo tiedontarvetta mieluummin orientoivaksi tai praktiseksi kuin perehdyttäväksi tai käytännölliseksi ja vähentää puoli pistettä tentissä jos menet käyttämään omaa määritelmää – ja tämä vain siksi, ettei se olisi helppoa. Se yrittää huijata. Ja sitten toisaalta se sanoo itsestäänselvyyksiä kuin ne olisivat suuria oivalluksia: ”tiedontarve on tilannelähtöinen ilmiö.” Ilmiö? Anteeksi kuinka?

Minua pitkästyttää. Ihan siksi, että minun on tenttiin opeteltava ulkoa kaikki ne hienot lauseet ja kaaviot ja termistöt ihan siksi, että voisimme elää samassa todellisuudesta vieroitetussa akateemisessa virtuaalitodellisuudessa, jossa tulkintoja ovat vain ne, joita opettajat tekevät. Koska Suomessa opettaja on aina oikeassa ja meillä tiedon muistaminen on tärkeämpää kuin sen sisäistäminen ja ymmärtäminen.
         Mistä erosta informaatiotutkimuksessa ei tietenkään puhuta sanaakaan. Ei ainakaan perusopintojen tasolla. Ehkä sekin tulee sivulla 124.
         Sitten taas on se välillä hauskaakin. Silloin, kun se väittää, että sense-making on kommunikatiivista käyttäytymistä, jonka avulla on mahdollista edetä aika-avaruudellisessa kontekstissa. Aikamatkailua! Science fictionia! Kukapa siitä ei tykkäisi! Tarvitaan vain uusi teoria, joka tekee selkoa sense-makingista.