Itsekritiikkiä

Koska käynnissä on melkoinen hulabalooba-lai opiskelujen ja ennen kaikkea tekemäni dramatisoinnin korjaamisessa, en ole yksinkertaisesti ehtinyt lukemaan mitään. Paitsi tietenkin sitä näytelmääni, mitä olisi tietenkin typerää olla tässä yhteydessä hyödyntämättä.
         Itsekritiikkiä, siis.

Oman tekstin analyyttinen lukeminen on sen suuruusluokan oksymoron, että pidemmälle voi mennä vain väittämällä että sanaakaan ei omasta tekstistään vaihtaisi. Silti taito katsoa ja lukea kirjoittamaansa on välttämätön, mikäli tekstiään yrittää saada minnekään pöytälaatikkoa pidemmälle – ja silloinkin, jos haluaa kehittyä. Täytyy kyetä näkemään mikä toimii ja mikä ei, ja mikä on tekstissä rakasta vain siksi että sitä oli niin kiva kirjoittaa tai kun se oli niin nokkelaa. Ja sitten luopua turhasta.
         Minulla sellainen onnistuu aikaisintaan silloin kun tekstin lopettamisesta on kulunut pari kolme viikkoa, mieluummin kuukausi. Siihen asti sitä on tekstissään niin kiinni, ettei siinä näe mitään muuta kuin helmiä toisensa perään, välttämättömiä sanoja ja kappaleita tai kokonaisia kohtauksia, joita ilman teos ei olisi missään tapauksessa se sama mestariteos kuin se nykyisessä muodossaan on. Se on virheetön ja jos te ette sitä kykene näkemään, mitä te taiteesta mitään ymmärrätte.
         Ne kaksi kolme viikkoa myöhemmin tekstissä ei enää paljon muuta olekaan kuin höttöä. Täysin idioottimaisia lauseita, latteaa henkilökuvausta, epätasainen rytmi ja hirvittävää dialogia. Sitten teksti on jotain sellaista, mitä hävettää itseäänkin lukea ja hävettää ajatella, että miten sitä vielä kolme viikkoa sitten kuvittelikin että kukaan olisi tällaisesta kiinnostunut _ mitä minä muka taiteesta ymmärrän!
         Se on ikävää, mutta siinä vaiheessa tekstiä pystyy lukemaan sentään aavistuksen objektiivisemmin silmin, etenkin jos kykenen antamaan sen vielä olla viikon tai pari kuten dramatisointini on nyt maannut reilun kuukauden verran. Nyt sitä kykenee jo katsomaan kuin vieraan kirjoittamaa tekstiä ilman ihastuksesta tai kauhusta aiheutuvaa yökkäysrefleksiä.
         Mutta se teksti.

Kysehän on siis näytelmästä, joka on minun dramatisoima modernisaatio eräästä klassisesta tarinasta. Yksi ongelma tekstin kanssa on se, että alkuperäistarina on sen temaattisesti sen verran vanhentunut, ettei siitä ole uskottavaa tehdä nykyaikaista tulkintaa ilman että siitä on häivytettävä joitain alkuperäisiä elementtejä. Tästä en osaa itseäni päähän potkia, koska jos on tehtävä valinta vanhan toiston ja nykyajassa puhuttelevan välillä, valitsen puhuttelevan.
         Tämän seurauksena henkilöhahmojen motivaatiot oli muokattava uusiksi ja kehitettävä näytelmään paljon sellaista tavaraa, jota ei alkuperäistarinassa ole ihan siksi, että näytelmässä olisi jotain jännitteitä. Tässä myllerryksessä alkuperäistarinan päähenkilö sai rinnalleen toisen päähenkilön, joista jälkimmäinen jopa pitkälti varastaa näytelmän keskeisen roolin – koska minä sallin tälle sen.
         Ongelma on kuitenkin se, että alkuperäinen päähenkilö on vähän mielenkiinnoton. Tästä tuli enemmän juoniväline, jolla kuvataan toisen päähenkilön kehitystä, mutta jolla kuitenkin on selvä ja perusteltu motivaationsa ja joka toimii ymmärrettävästi omista lähtökohdistaan.
         Silti allekirjoitan murheissani sen pari päivää sitten kokouksessa kuulemani mielipiteen, että tämä alkuperäinen päähenkilö ei ole niin samaistuttava kuin se saisi tai voisi olla. Minä dramatisoijana – ja ihmisenä, humanistina – haluaisin pyrkiä siihen, että kaikkien ihmisten tekoja voitaisiin katsoa sen kautta, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat sen sijaan, että niistä katsotaan vain tekojen seurauksia, mikä kilpistyy siihen että tulkitaan ihminen ”hyväksi” tai ”pahaksi”. Ja tämä on liian yksioikoista kun tärkeää on nähdä, että Oikeasti Läpipahoja Ihmisiä lukuunottamatta ihmisillä on motiivi, halu ja tahto tehdä jotain, josta voi kyllä aiheutua pahaa vaikka he eivät sitä olekaan tarkoittaneet.
         Sitä en tiedä mitä henkilöön samaistuminen auttaisi. Se voisi sekoittaa pakkaa entisestään, kun teosta lukeva/katsova ei tietäisi, kenen puolella olla ja mitä ajatella. Toisaalta se voisi olla hyväkin, koska ei elämässäkään aina tiedä kenen takana pitäisi seisoa. Se on juuri sitä teatteria, mitä minä haluaisin itse nähdä: joka pakottaisi minua pohtimaan tätä asiaa, näkemään vaikuttimet tekojen takana. Nyt tällaisenaan päähenkilöiden osalta motivointi on pitkälti melko suoraviivainen, jossa on jollain tavalla ”hyvä” ja ”paha” läsnä. Se on yksinkertainen ja selkeä, mutta ei ihan niin syvällinen kuin voisi olla jos saisi samaistumaan alkuperäiseen päähenkilöön. En tiedä. Voin olla väärässäkin, niin objektiivinen en ole.

Näytelmän dialogi on ihan sujuvaa silloin, kun en ihastu mihinkään keksimääni muka hienoon ideaan ja jää toistamaan ja korostamaan sitä turhan kanssa, sellaiset lähti pois tällä korjauskierroksella armotta. Turha jauhaminen ja jankkaaminen hittoon, dialogin teho vain kasvaa kun sitä ei selitellä. Sama koskee irtovitsejä, jotka – vaikka miten hyviä – eivät vie tarinaa tai henkilöitä mihinkään suuntaan, kunhan vaan yrittävät kerätä ihailua ja irtonauruja, mikä on yhtä halpaa ja helppoa kuin se on turhaa. Yksi pieni dialogin ongelma on käyttämäni ja henkilöiden siteeraama lainaus T.S. Eliotin näytelmästäCocktail-kutsu, jota en saanut toimimaan niin kuin sen alunperin suunnittelin toimivan. Nyt se käynnistää tekstin hyvin ja täyttää tehtävänsä näytelmän mittaan, mutta rakenteesta johtuen en saanut sovellettua sitä niin pitkälle kuin alunperin suunnittelin. En osaa luopuakaan siitä.
         Dialogin ongelmakohtia ovat rakastamani pitkät repliikit, monologit, joissa näkyy rakkauteni Tennessee Williamsia kohtaan. Kaikessa naturalismissaan ne ovat hienoja, mutta kun niitä alkaa olla liian paljon ja ne ovat liian pitkiä, ne muuttuvat taakaksi. Niitä on karsittu ja tiivistetty niiltä osin kuin raaskin menettämättä monologien tarkoitusta ja tunnelmaa.
         Se, mitä minä en vieläkään osaa, on tekstin rauhoittaminen. Minulla on liikaa kohtauksia ja liian paljon tapahtumapaikkoja, koska en selvästikään osaa kehittää tarinaa, joka voisi tapahtua yhdessä tai korkeintaan kahdessa paikassa. Se tekee tarinaan ehkä pientä levottomuutta, vaikka se tässä tapauksessa olikin tarinasta johtuen välttämätöntä, mutta yleisemmin ottaen se on ongelmani. Tietenkin kaikki miljöön vaihdokset ovat perusteltavissa, tietenkin, mutta olisiko tarinan voinut kertoa jollain sellaisella tavalla, joka olisi mahdollistanut tapahtumisen pienemmässä mittakaavassa? Luultavasti. Sitä en tiedä onko tämä varsinaisesti ongelma, olenpahan vain kateellinen mestareille, jotka saavat tapahtumaan suuria asioita yhdessä olohuoneessa tai yhden talon pihalla, kuten vaikkapa Arthur Miller All My Sons-näytelmässään saa.
         Summa summarum: ihan kelvollinen, toimii. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja riittävän moniulotteisia ja juonen ja jännitteiden pitäisi uskoakseni olla riittävän mielenkiintoisia pitäkseen kiinnostuksen yllä pienestä ylipituudesta huolimatta. Toivoisin pystyneeni parempaankin, mutta olisin pystynyt huonompaankin.