Yhdysvaltalainen Richard Ford on yksi kirjailija siinä jatkumossa, johon kuuluvat Raymond Carver, John Cheever ja Richard Yates. Ford on ainoa kirjailija, joka on voittanut sekä Pulitzerin että PEN-kirjailijallisuuspalkinnon yhdellä ja samalla teoksella, Kiitospäivällä.
Kiitospäivä on vielä luettavien kirjoilla, mutta sitä ennen ehdin lukea Richard Fordin Naistenmiehiä, joka koostuu kolmesta itsenäisestä tarinasta, novellista, jotka jokainen kertoo – tai on kertovinaan – jotain miehistä.
Ensimmäinen tarinoista on Naissankari, jonka päähenkilö paperimyyjä Martin Austin tutustuu työmatkallaan Pariisissa tapaa viehättävän Joséphine Belliardin, joka työskentelee paikallisessa kustantamossa. Austin ihastuu Belliardiin huolimatta kotona odottavasta Barbara-vaimosta ja yrittää kaikin tavoin saada Joséphinen rakkauden kuvitellen samalla pitävänsä myös Barbaban.
Tarinassa Mustasukkainen nuori Larry elää kahdestaan isänsä kanssa; hänen äitinsä on lähtenyt kotoa vähän tuntemattomista syistä ja Larry on menossa tapaamaan tätä ptikän ajan jälkeen. Larryn täti Doris lupaa heittää Larryn siskonsa luokse. Kolmannessa ja viimeisessä tarinassa Länsimaalaisia ollaan jälleen Pariisissa, mutta tällä kertaa kirjailija Charley Matthewsin matkassa. Matthews on saanut esikoiskirjansa julki Yhdysvalloissa ja sitten onnistunut saamaan julkaisusopimuksen myös Ranskassa, minkä takia hän maahan on saapunutkin yhdessä entisen kirjallisuuden oppilaansa Helen Carmichaelin kanssa. Tapaaminen kustantamon kanssa kuitenkaa lykkääntyy ja Matthews jää Pariisiin odottamaan pariksi päiväksi syöpäsairaan Carmichaelin kanssa.
Näistä neljästä kirjailijasta Richard Ford on tämän kokoelman perusteella kaikkein tavallisin ja ehkä myös heikoin: hänen kerronnassaan ei ole mitään sellaista omaperäisyyttä tai omaäänisyyttä, jonka voi löytää Cheeverin, Carverin ja Yatesin töistä. Ford kirjoittaa kuten kirjailijat kirjoittavat: sujuvasti, mutta kuivasti. Luultavasti vastaanottoon vaikuttaa vähän Pariisin tarpeeton toistuminen kahdessa eri tarinassa – merkitsipä maa ja kaupunki Fordille mitä tahansa, se on kuitenkin vain taustaa etenkin Matthewsin tarinassa, minkä Ford tietää itsekin antautuessaan turhankin yksityiskohtaiseen nähtävyyksien, jokien ja katujen kuvailuun, kertoen uskollisesti milloin ollaan minkäkin nimisessä kadunkulmassa. Mitä väliä sillä on?
Kokoelman tarinoista vahvin on ensimmäinen eli Martin Austinin kaksoielämäyrityksestä kertova Naissankari, jossa on toimivat jännitteet Austinin yrittäessä kaikenlaisin enemmän ja vähemmän epätoivoisin keinoin saada Joséphinen huomion ja rakkauden – ja sitten taas kotioloissa suhde Barbaraan, salailu ja elämän jatkaminen ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä mitään tapahdukaan kuin vain Austinin unelmatasolla, asenteissa, mutta sekin riittää muuttamaan elämää enemmän kuin Austin itse välittäisi. Tässä tarinassa Ford kuvaa osuvasti ihmistä, joka yrittää olla jotain mitä ei ole tai joka haluaisi olla jotain muuta kuin sillä hetkellä on, se on lapsellisen ja vastuuttoman miehen kuva.
Mielenkiintoinen yksityiskohta Richard Fordista on se, että hänellä on todettu mieto dysleksia eli lukihäiriö. Tästä huolimatta Ford kiinnostui kirjallisuudesta ja uskoo, että dysleksia omalla tavallaan kehitti häntä kirjailijana, kun lukeminen oli väistämättä hidasta ja tarkkaa puuhaa.
Loput kaksi tarinaa eivät ole niin vahvoja kuin ihan hetkittäin, Larry-pojasta kertova Mustasukkainen vielä Länsimaalaisia-tarinaa enemmän. Mustasukkaisuutta vaivaa sama mikä vaivaa Fordin kaikkia kokoelman tarinoita eli jonkinlainen keskittymättömyys: selkeä kuva siitä, mistä tämä tarina kertoo. Naissankarissa tämä kuva vielä on verrattain vahva ajoittaisesta harhailustaan huolimatta, mutta sekä Mustasukkaisuutta että Länsimaalaisia menevät sinne tänne tietämättä oikein itsekään, missä on tarinan fokus, mistä se kertoo ja mitä haluaa sanoa.
Tästä johtuen näiden kahden jälkimmäisen tarinan loput ovat hyvin avoimia eivätkä ollenkaan positiivisessa mielessä: ne eivät sulje eivätkä avaa yhtään mitään, kuten eivät myöskään tarinoiden ympäripyöreät ja rehellisen heikot nimet. Näiden tarinoiden lopussa on tunne, että on seurannut jaksoa melko irrallisia tapahtumia, joista pitäisi kai löytää jonkinlainen koherentti sanoma tai ajatus.
Ford kirjoittaa ihan hyvin silloin, kun ei kuvaile yksityiskohtaisesti eikä uppoudu sivuseikkoihin – mutta kerronnassa ei ole kuitenkaan sellaista syvyyttä kuin kolmella muulla ”sarjan” kirjailijalla. Siitä puuttuu tyyli, joka tekisi Fordista omalaisensa ja erottaisi muista. Fordin kerronta ei yksinkertaisesti ole riittävän syvällistä minua tyydyttäkseen; se ei herätä kysymyksiä eikä ajatuksia, sitä vain lukee.
Vastaa