Viisi teesiä lehdistöstä

Yhdeksän vuotta freelance toimittajana kuudessa eri lehdessä avasi lehdistömaailmaa enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Seurauksena lopetin toimittajan työt viime syksynä – lopullisesti, voin vakuuttaa. Jotkut päätökset on tehty pyörrettäviksi, tätä ei.
         Suomalaisen lehdistön maine on lähimenneisyydessä saanut kolauksia, jotka ovat vieneet siltä uskottavuutta lukijoidensa silmissä. Silti suomalaiset lukevat sanomalehtiä jotakuinkin uskollisemmin kuin missään muualla maailmassa, kiitos tilaussysteemin joka sitoo lukijat lehteen tiukemmin kuin jos kyse olisi irtonumeromyynnistä. Ja kyllähän suomalaiset ovat myös tavallisen muutosarkoja ja turvallisiin pikku tapoihinsa urautuneita kuluttajia, jotka eivät herkästä kapinoi: vakaus ja toisto ovat tärkeitä säilyttää.
         Siksi lehtiä luetaan. Koska lehtiä on luettava. Koska se kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Koska se on yleissivistystä ja yleissivistys on välttämätöntä koska. Ja lehdistössä ollaan tyytyväisiä, koska voi tehdä ihan mitä tahansa ja silti luetaan. Tässä tulee viisi teesiä lehdistöstä. Minun havaintojani ja mielipiteitäni journalismista sellaisena kuin se on tänään.
         Ja reklamaationa tähän lukemisen objektiivisuutta lisätäkseni: olen kaltoin kohdeltu freelance journalisti, joka ei vuosien yrittämisen tuloksena onnistunut saamaan itselleen vakituista työpaikkaa sanomalehdestä, tai edes hitusta arvostusta. Eli voitte lukea tämän tätä kautta. Minä tiedän paljonko kokemukseni mielipiteisiini vaikuttaa, te ette.

Teesi 1: Suomalainen lehdistö on sensaatiojournalismia.

Tämä on helppo. Aloitan helposta, koska niin tekee lehdistökin: myös lehdistö rakastaa listoja ja saadakseen sanotut kymmenen täyteen on aloitettava jostain itsestään selvästä. Sensaatiojournalismilla on kuitenkaan tarkoita suomalaisessa lehdistössä sitä, mitä sillä tarkoitetaan maailmalla johtuen siitä, ettei meillä ole riittävästi niin mielenkiintoisia, rikkaita tai omituisia (Pentti Linkola pois lukien) ihmisiä, että heidän tekemisistään olisi ammennettavissa mielenkiintoista luettavaa.
         Ai mitä mielenkiintoisella on tekemistä lehdistön kanssa? Aivan oikein, ei mitään. Siksi meidän on kehitettävä sensaatioita, jotta muistaisimme jälleen ettemme elä nurkkakunta-Suomessa vaan globalisoituneessa, lähes-tulkoon-hollywoodin-naapuri-Suomessa. Suomalaisessa lehdistössä sensaatiomaisuus tavoitetaan paitsi kansakunnan ääliöiden toilailua esittelemällä, myös teennäisellä ja väkinäisellä vastakkainasettelulla, mistä esimerkkinä vaikkapa Hesarissa aikanaan ollut Eppu Salminen vs. Timo Harakka -matsi, jossa suuri ja mahtava Helsingin Sanomat pisti Eppu Salmisen vihaajaksi tietämänsä Timo Harakan arvostelemaan Eppu Salmisen kirjaa.
         Objektiivista journalismia parhaimmillaan.

Teesi 2: Toimittajat ovat narsisteja.

Yleistys, tietenkin, mutta ei niin jyrkkä kuin voisi luulla. Toimituskunnat muodostuvat ihmisistä, joilla on kaikesta vahvempi näkemys kuin teillä. Jotka tietävät kaiken paremmin kuin muut eivätkä ole valmiita tai edes kykeneväisiä muuta myöntämään. Edes silloin, kun koko kansa on sitä mieltä, että nyt tuli mokattua. Siinä vaiheessa lehdistö, anteeksipyytämisen ja virheiden myöntämisen sijaan, etsii pikaisesti jostain uuden agendan, jolla voidaan ohjata huomio toisaalle.
         Onhan meillä Julkisen Sanan Neuvosto, toki. Mitä siitä? Mitä siitä, että lehti julkaisee JSN:n moitteen sivuillaan? Toimittajat tietävät olleensa oikeassa, sohaisseensa vain kusiaispesää ja politiikan valtarakenteita, olleensa kunnon journalismia, missä JSN on lähinnä este. Pahimmassa tapauksessa huonon, virheellisen tai asiattoman jutun kirjoittanut toimittaja saa haukut päätoimittajalta tai jos päätoimittaja ei jaksa vaivautua, toimitussihteeriltä. Ja sitten eteenpäin.
         Narsismi näkyy myös freelancereiden kohtelussa. Heitä kohdellaan sumeilematta, välttämättöminä paskoina, joita ei luojan kiitos tarvitse aamupalaverissa kiittää hyvästä jutusta tai erinomaisesta ideasta. Freelancereita voi myös hyppyyttää puolen tunnin varoitusajalla keikalle, koska freelancer ei voi kieltäytyä koska kieltäytymällä voi suututtaa uutispäällikön, joka ei sen jälkeen enää tarjoakaan juttuja vähään aikaan. Siinä ei paljon omaa elämää suunnitella, kun täytyy olla koko ajan päivystysvalmiudessa, valmiina hyppäämään kun uutispäällikkö tai toimituksen johtaja niin haluaa. Mitä suurempi lehti, sen huonompaa on kohtelu, vaikka ammattitaitoisen suhtautumisen luulisi vain lisääntyvän ylöspäin mentäessä; suuruudella ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tekemistä ammattitaitoisen journalismin kanssa.
         Narsismia on myös se, että Keskisuomalaisessa kehotettiin ihmisiä tekemään tohtorinväitös ikään kuin se parantaisi juttujen tasoa, se että Etelä-Saimaa ei huhupuheiden mukaan palkkaa ketään yli 30-vuotiasta (tosin voi sivuta jo syrjintää, mutta hys, tämähän ei tietenkään voi olla totta) ja se että lehdistö ei etsi hyviä kirjoittajia; he etsivät kuuliaisia kirjoittajia, lampaita, ei ajattelijoita tai kyseenalaistajia. Kapinalliset ovat kortistoissa tai freelancereina, koska he ovat vaarallisia toimituskunnille – he voivat osoittaa muiden ammattitaidottomuuden. Ja silti, katsokaa vaikka, parhaat kirjoittajat ovat freelancereita. Tosin se johtuu osin myös siitä, että freelancerin on aina kirjoitettava vakitoimittajaa parempi juttu eikä siltikään saa kiitosta.
         Toimittajat ovat ihmisiä, joilla on syystä tai toisesta valtava tarve olla näkyvillä ja kuulua: he haluavat vaikutusvaltaa, he haluavat olla hyvää pataa politiikkojen, taiteilijoiden ja urheilijoiden kanssa, koska se on siistiä. Mistä Ilta-Sanomien Rita Tainola nyt vaan on ääriesimerkki. Mutta sen lisäksi tämä narsismi näkyy ylimielisyytenä ja haluna kirjoittaa kaikkiin juttuihin sisään toimittajan oma mielipide – ja jos sitä ei millään saa mahtumaan juttuun rivien väliin, ainahan voi kirjoittaa kommentin! Tärkeintä on näkyä: huomatkaa, minä olen toimittaja.
         Enkä minä kiellä sitä, valta tuntuu hyvältä. Se tuntui hyvältä, kun kriitikkona kävelin teatteriin ja minut tunnistettiin. Ketä se ei hivelisi. Minussa oli onneksi sen verran järkeä, että tajusin nauttivani siitä vähän liikaa.
         Oma juttunsa on tietenkin se, kun menee freelancerina paikalle johonkin, missä on läsnä paikallisen ison lehden vakituinen toimittaja. Sitä nenänvartta pitkin lentäisi pitkälle Nykänenkin.

Teesi 3: Journalismi on kuollut.

Vanha, mutta totta. Ja journalismin kuolemalla tarkoitan sitä, että se on kuollut toimittajista: toimittajaksi haluamista määrittelee nykyään vain se, että halutaan saada oma nimi lehteen, halutaan näkyvyyttä ja kuolemattomuutta. Tärkeää on olla kuuluisa tai merkittävä – sen sijaan, että työtä motivoisi halu kaivaa esille yhteiskunnan epäkohtia ja kirjoittaa niistä.
         Mutta maailmanparannus on idealistisuudessaan niin naiivia, etteivät toimittajat voi sellaiseen identifioitua. Siksi meillä uutisoidaan varsinkin pienissä paikallislehdissä kaikenlaisia mitäänsanomattomuuksia – ettei vaan suututettaisi ketään, koska suututtaminenhan ei ole lehdistön tehtävä. Tärkeintä on olla kaveri kaikkien kanssa. Etenkin niiden julkkisten, kunnallispoliitikkojen ja muiden, joiden kanssa päätoimittaja haluaa hengailla.
         Journalismia Suomessa tekee vain Helsingin Sanomat, Kuukausiliite ja Suomen Kuvalehti, jotka nekin vaihdellen. En tietenkään lue koko maan sanomalehtiä, ehkä sitä tehdään muissakin lehdissä, mutta nämä ovatkin minun vaikutelmia, joten suu kiinni. Mutta sellaista journalismia, joka aidosti yrittää kaivaa totuutta esiin asioita ja muuttaa epäkohtia. Tosin lehdistölle narsistiseen tyyliin varsinkaan Helsingin Sanomat voi vain harvoin vastustaa kiusausta tehdä itsestään pääasia: ”Helsingin Sanomat paljastaa!”, ”Helsingin Sanomien saamien salaisten lähteiden perusteella!”, jolloin koko asia jää vähän niin kuin varjoon kun tärkeintä on huomata että se nyt tosiaankin on nimenomaan Helsingin Sanomat, joka tämän asian on kaivanut esiin. Paskat itse asiasta.
         Journalismin kuolema näkyy myös kunnianhimottomuutena, mikä näkyy ennen kaikkea paikallislehdissä: ei haluta tehdä hyvää lehteä, halutaan tehdä vain lehti. Tehdään lehti, koska lehti on tehtävä joka ikinen päivä. Ja onhan se paine, en epäile yhtään, mutta se myös näkyy juttujen surkeassa tasossa – jutuissa, joissa ei ole ripaustakaan kunnianhimoa. Tärkeintä on tapa, se että lehti ilmestyy kuten on ilmestynyt joka ikinen päivä.
         Mistä päästään seuraavaan teesiin.

Teesi 4: Toimittajat eivät osaa työtään.

Pääsääntöisesti voi sanoa, että toimittajat ovat huonoja kirjoittajia. On hyviäkin, aivan helvetin hyviä kuten vaikkapa Ilkka Kulmala Keskisuomalaisessa, enkä edes lue urheilu-uutisia, mutta he ovat harvinaisia. Yleensä ottaen taso on kuin kunnankirjaston kirjoittajapiirissä. Latteuksia, mielikuvituksettomuutta ja täysi kyvyttömyys ymmärtää jutun rakenteita ja tempoa. Ainoa, minkä toimittajat tietävät on kärjelleen käännetyn kolmion periaate, mikä, ohimennen sanoen, on vanhentunut vähintään puoli vuosikymmentä sitten, sillä lehdistön pitäisi jo olla kauttaaltaan siirtynyt kerronnallisempaan kirjoittamiseen.
         Mutta vika ei tietenkään ole lehdistössä, joka ihmettelee, miksi nuoriso ei lue lehtiä. On se vaan kumma.
         Paitsi että toimittajat kirjoittajat kaikki jutut, aiheesta ja henkilöstä riippumatta, tarkalleen samalla lattealla tavalla, heillä ei ole myöskään kykyä olla analyyttisiä tai syvällisiä. Toimittajat eivät vaivaudu yksinään tai yhdessä toisten kanssa aamupalavereissa keksimään tuoreita näkökulmia juttuihin, vaan samat vuodenaikaan liittyvät jutut tehdään joka kevät, kesä, syksy, talvi – täsmälleen samasta näkökulmasta. Näkökulma on keskeinen osa lehtityötä, sääli ettei näkökulmia ole – mutta se edellyttäisikin hiukkasen empatiaa ja samaistumiskykyä, mitä narsistisilta toimittajilta puuttuu: he eivät kykene asettumaan asian taakse tai haastateltavan nahkoihin ja katsomaan asiaa tämän näkökulmasta. Sen sijaan he katsovat asiaa vain omasta perspektiivistään, miten tästä saa jutun sen sijaan että mietittäisiin, mikä tässä asiassa/ihmisessä on olennaista, mitä hän haluaa minulle kertoa, mitä on valmis kertomaan ja miten minä välitän sen tehokkaimmin. Mikä on mielenkiintoista?
         Näkökulmattomuus ja mielikuvituksettomuus näkyy siinä, miten toimittaja pistetään kirjoittamaan juttua bensahinnasta. Mikä on tavallisin tapa tehdä sellainen juttu? No pistetään tietenkin toimittaja kysymään ihmisiltä kadulta, että onko bensan hinta näiden mielestä jo liian korkea. Mikä siinä on uutinen? Ehkä se, jos joku sanoisi että ”ei ole” – mutta kuka sanoo? Etsikääpä sellainen ihminen kadulta. Miksi ylipäätään mennä kadulle, miksei vaan keksiä nimet ja kirjoittaa juttu? Mitä järkeä sellaisessa jutussa on?

Kerran kieltäydyin tekemästä juttua vaikka eräs uutispäällikkö minulta sellaista vaatimalla vaati. Sanoin, että en tee, minä keksin jotain muuta. Selvitin vartin kaivamisella, että kahdella paikallisella kadun vastakkaisilla puolilla seisovilla huoltamoilla näyttäisi olevan jonkin sortin pienimuotoinen bensakartelli. Otin molempien huoltamoiden johtajat langan päähän ja sain molemmat suuttumaan ja panikoitumaan ja kirjoitin aika hyvän jutun. Ainakin erilaisen, ajankohtaisemman, tärkeämmän kuin jos olisin seissyt kadulla kysymässä typeriä.
         Kuinka ollakaan, juttu jäi julkaisematta, koska se ei ollut sitä mitä uutispäällikkö oli tilannut. Ei myöntänyt sitä koskaan, mutta luultavasti hermostui etten ollut totellut. Juttu vaan jäi menemättä lehteen ja seuraavana päivänä juttua kiitellyt päätoimittaja pahoitteli, että kävi sillä tavalla ikävästi että. Pyydettiinkö minulta koskaan anteeksi? Ei tietenkään.
         Toimittajien ammattitaidottomuus ulottuu myös siihen, ettei varsinkaan kulttuuritoimituksessa ymmärretä mitään asioista, joista kirjoitetaan johtuen siitä, että kulttuuritoimitukseen päätyminen on lähinnä rangaistus lehtimaailmassa, jossa tärkeämpiä asioita ovat politiikka ja urheilua. Kulttuuri on lähinnä vitsi. Siksi lehdistön kulttuurisivut ovat lähinnä vitsi, joiden lukeminen hävettää toimittajien mutta varsinkin taiteilijoiden puolesta. Teatterikritiikit ovat läpilukua, juonen referointia ja pelkkää kehumista vailla analyysin häivääkään, ja haastatteluista huomaa, että juttu olisi paljon parempi jos toimittajalla olisi pienintäkään käsitystä taiteesta tai taiteilijana elämästä. Sitten käy niin, että tiedotustilaisuuksissa pienemmän lehdistön perehtynyt avustaja kysyy kaikki kysymykset, joiden pohjalta myös suuremman lehden vakituinen toimittaja kirjoittaa juttunsa. Aika vaivatonta, kun ei tarvitse itse ajatella ollenkaan, kunhan referoi.

Teesi 5: Lehdistöltä puuttuu itsekritiikki.

Ketään ei kiinnosta, millaisia juttuja eilen kirjoitettiin, koska tänään on tehtävä uusi lehti. Keskinäispalautetta ei ole, toisten juttuja ei lueta eikä kommentoida ja jos kommentoida, se on sitä työväenopisto/mummo-tasoa eli ”ihan kiva”. Itsekritiikki puuttuu kaikkein kriittisimmin toimittajilta, jotka eivät edes yritä, vaan mieluummin kirjoittavat jutun yksinkertaisimmalla mahdollisella kaavalla ja nopeasti, että pääsevät tupakalle/kahville/kaupungille. Heiltä puuttuu kyky ja halu nähdä oman juttunsa puitteet, rajoitukset ja ongelmat. Kunhan kirjoitetaan.
         Teini-ikäiset tytötkin kirjoittelevat ”musta aurinko nousee”
-runoja, mutta kun sama mentaliteetti yltää toimittajuuteen, olisi syytä huolestua.

———

Mutta nämä ovat vain sen katkeran freelancerin puhetta. Minun kokemukseni on kuitenkin se, että lehdistössä kohdellaan ihmisiä huonosti ja suhtaudutaan myös haastateltaviin törkeästi, vähätellen ja naureskellen. Lehdistö pursuaa testosteronia, joka tekee siellä työskentelevistä ihmisistä ylpeitä, räyhähenkisiä kiusaajia ja besserwissereitä. Ja sitten ne olettavat, että se nimenomaan on journalismia. Että kyynisyys ja töykeys ovat analyyttisyyden ja älyn merkkejä.
         Ikävä tuottaa pettymys, mutta eivät ne ole. Analyyttisyys ja kyseenalaistus, itsensä, oman lehden ja koko yhteiskunnan kyseenalaistaminen on. Poliitikot ovat viime aikoina kyseenalaistaneet suomalaisen median toimintaa ja vaikka heillä onkin oma lehmänsä ojassa, eivät he täysin väärässä ole. Mutta koska he ovat poliitikkoja ja siksi paskoja ihmisiä ja lähtökohtaisesti väärässä, heitä on helppo olla kuuntelematta, kuten lehdistö niin sujuvasti on tehnyt.