Äidin dilemma

Arthur Miller tunnetaan paitsi miehenä, joka oli naimisissa Marilyn Monroen kanssa, myös näytelmäkirjailijana, joka kirjoitti yhden kaikkien aikojen kuuluisimmista näytelmistä, Kauppamatkustajan kuoleman (Death of a Salesman, 1949).
         Millerillä on kuitenkin muitakin hyviä näytelmiä, mm. Tulikokeen (The Crucible, 1953), joka oli Millerin analogia senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainoista, jonka kohteeksi Miller itsekin joutui – sekä All My Sons, jota ei ilmeisesti ole Suomessa koskaan esitetty.
         Sääli, sillä vaikkei aivan Kauppamatkustajan kuoleman syvyyksiin ylläkään, All My Sons on kuitenkin hieno näytelmä.

Zoe Wanamaker (Kate Keller) ja David Suchet (Joe Keller) Apollo Theatren All My Sons -näytelmässä Lontoossa kesällä 2010.

Yksi syy All My Sonsin (tai Kaikki minun poikani, Suomessa kun ollaan) esittämättömyydelle täällä voi olla se, että sen tarina kietoutuu varsin tiukasti toisen maailmansodan ympärille. Toisaalta siinä on taas sitten myös paljon yleisempiä teemoja, kuten kysymykset luopumisesta ja vastuusta, mitkä juuri tekevät siitä temaattisesti voimakkaan ja myös aina ajankohtaisen tekstin.
         Kaikki minun poikani kertoo Keelerin perheestä, Chrisistä sekä tämän vanhemmista Joesta ja Katesta. Perheen toinen lapsi Larry on kadonnut sodassa kolme vuotta sitten ohjaamansa lentokoneensa pudottua, ja vaikka kaikki muut uskovat tämän kuolleen, Katen toivo elää: hän uskoo vakaasti Larryn olevan elossa ja palaavan kotiin joku päivä. Uskonsa tueksi Kate kasaa kaikenlaista taikauskoa, mutta myös lehdistä lukemiaan juttuja muista kuolleiksi uskotuista sotilaista, jotka ovat palanneet koteihinsa vuosien kuluttua katoamisestaan.
         Keelereitä saapuu tapaamaan Larryn entinen tyttöystävä Ann, jonka isä on joutunut vankilaan lähetettyään lentokonetehtaalle valtavan määrän viallisia osia, jotka koneisiin asennettuina saivat 21 nuoren sotilaan koneen putoamaan. Osat valmistaneen tehtaan johtaja on Joe, joka istui vankilansa aikansa, mutta pääsi pois kun hänet todettiin – todisteiden puuttuessa – syyttömäksi.
         Näistä aineksista Miller kasaa etenkin loppua kohti hillittömän hienosti tiivistyvän jännitysnäytelmän, joka pyörittää tehokkaasti ilmassa pariakin jännitettä: onko Larry kuollut ja jos on, kuoliko hän vialliseen koneenosan vuoksi? Jos ei ole, missä hän on ollut kaikki nämä vuodet? Onko Joe syytön, vai mikä aiheutti koneiden putoamisen? Lisäksi tarinassa kulkee Chrisin ja Annan halu mennä naimisiin, mitä Kate-äiti taas vastustaa, koska Larryahan on elossa eikä Ann voi mennä naimisiin poikaystävänsä veljen kanssa.

Arthur Miller sai vuonna 1949 Pulitzer-palkinnon näytelmään Kauppamatkustajan kuolema. Miller kuoli helmikuussa 2005 sydänkohtaukseen syövän uuvuttamana.

Näytelmä alku on varsin hidastempoinen ja se sisältää paljon sivuhenkilöitä, joiden ainoa funktio on tuoda syvyyttä Keelereiden henkilökuvaukseen – minkä lisäksi heidän kauttaan näytelmän ekspositio eli alkutilanne, tulee ilmi kätevästi. Siitä huolimatta nämä sivuhenkilöt, naapurit, ovat hyvin pinnallisia ja ajavat kukin korkeintaan yhtä virkaa päähenkilöiden henkilökuvauksessa.
         Ensimmäisen näytelmän loppupuolella eksposition päätyttyä ja Annin saavuttua Miller kuitenkin hankkiutuu eroon kaikesta turhasta ja keskittyy kuvaamaan sitä, mitä kahden perheen välillä tapahtuu: Keelereiden sekä Annin , tämän isän ja myöhemmin tämän veljen, Georgen.
         Tehokkaimmillaan Kaikki minun poikani on pyörittäessään niin henkilöitään kuin katsojia selvitellessään, kuka valehtelee, kun kaikkien argumentit tuntuvat yhtä valideilta ja olisi halu uskoa yhtä, mutta samaan aikaan mielessä kummittelee pelko siitä että tämä voikin olla valehtelija ja se, mitä siitä sitten kaikille seuraa. Kaiken tämän Miller saavuttaa hyvin pienimuotoisesti yhdessä paikassa ilman tarpeettomia siirtymiä – kuten itseasiassa useimmat hyvät näytelmäkirjailijat tekevät – ja ilman että tilanne tai jännite katkeaisi hetkeksikään. Toisaalta taas näytelmän tapahtumien yhteen paikkaan sitomisesta aiheutuu myös Millerillä sitä, että paikalla on rampattava yhden jos toisenkin henkilön milloin milläkin tekosyyllä, jotta näytelmän tarinaa ja tematiikkaa saadaan eteenpäin.
         Millerin dialogi on kuitenkin pääosin hienoa muutamaa liian helppoa ja itsestään selvää tokaisua lukuunottamatta ja dialogissa draama toimiikin huumoria paremmin. Miller kertoo tarinansa hienosti ja henkilöiden näkökulmasta hyvin loogisesti huolimatta siitä, että välillä pitkittääkin paljastuksia vähän turhan pitkään vielä sittenkin, kun henkilöt tietävät jotain, mitä yleisö ei. Tarina on kuitenkin uskottava ja henkilöt toimivat omista viitekehyksistään niin kuin heidän pitääkin, varsinkin Katen dilemma on uskomattoman hyvä.