Kun olen ainakin toistaiseksi päättänyt urani luovan kirjallisuuden opettajana, on korkea aika miettiä, onko kirjoittamisen opettamisessa ylipäätään mitään järkeä? Voiko kirjoittamista opettaa?
Ensimmäinen vaistoni sanoo, ja olen sanonut sen heillekin joita olen opettanut, että ei voi. Että kirjoittamista ei voi opettaa, mutta aion silti tehdä parhaani. Olen määritellyt kirjallisuuden opettamisen mahdottomasti osin siksi, että se on mielestäni pitkälti totta (minkä lisäksi se vapauttaa minut huonon opettamisen vastuusta), mutta myös siksi, että ihmiset ymmärtäisivät ettei ole olemassa mitään niksejä, jotka tekevät kirjoittajan. Niitä ei ole minulla eikä kenelläkään muullakaan – ”neljän päivän kirjoittajakurssi”, paskat. On vain vaiva, joka täytyy nähdä.
Kysymys kirjoittamisen opettamattomuudesta kuitenkin vaivaa minua ihan siksi, etten salli itselleni perustelemattomia yleistyksiä. Ja myös siksi, ettei kirjoittamisessa ole kyse vain yhdestä mekaanisesta toiminnosta, jonka oppii seitsemänsataa kertaa toistamalla. Puhumattakaan siitä, mistä minusta tuntuu että todella on kyse kun opetetaan kirjoittamista.
Aivan kuten Vaivanpalkan laajahkossa esseessä todetaan, kirjoittamista kuten kaikkea muutakin taidetta vaivaa tarpeeton mystifiointi. Siis käsitys ihmisestä, jolla on jokin sellainen synnynnäinen ominaisuus, joka tekee tästä taiteilijan. Nimitettäköön tätä lahjakkuudeksi.
Minäkin vastustan tällaista mystifoimista ihan humanististista syistä, jotka sanelevat ainakin minulle, ettei ketään arvoteta näiden alkuperän tai syntyhistorian perusteella, koska siitä ei seuraa kuin sosiologinen luokkayhteiskunta, mitä Suomi ei tietenkään ole.
Puhtaasti naiivi syy olla uskomatta kirjoittamiskoulutukseen on se, etten ole itse saanut opetusta – en kehuja enkä haukkuja tavasta jolla kirjoitan; lukuun ottamatta muutama kirjoittajapiiriä ja lyhyttä hajakoulutusta, jotka ovat menneet kuin vesi hanhen selästä. Minun taustani on itseoppiminen, joka on peräisin peräänantamattomuudesta ja kurinalaisesta kirjoittamisesta ja kirjoittamisen ajattelemisesta, analysoimisesta, kokeilemisesta ja kaiken kirjoittamani itsekriitikistä ja itseinhosta. Näin olen tehnyt, sitä siis ihannoin ja ihmisille tyypilliseen tapaan pidän omaa tapaani parhaana.
Taiteilijan tausta on osa Vaivanpalkan mainitsemaa mystifiointia, kun puhutaan kovan elämän läpikäyneestä taiteilijasta. Mutta taustan merkitystä ei voi vähätellä, koska silloin vähätellään kaikkea sitä, mitä ihmiset tänä päivänä ovat; elämä jättää jälkeensä ihmiseen olipa tämä muurari tai taiteilija ja ohjaa aina tiettyyn suuntaan, joka saattaa olla luova työ; siinä ei ole mitään pahaa kuin on siinä, jos sanotaan ettei joku voi olla taiteilija, kun tämä on elänyt ns. helpon elämän. Mutta jos en olisi ollut koulukiusattu, jos minulla olisi ollut enemmän ystäviä ja ehyt perhe, ehkä minä olisin tehnyt jotain muuta kuin unelmoinut saavani hyväksyntää ja ihailua jossain kirjoittamista huomattavasti sosiaalisemmassa toiminnassa. Ehkä minulla olisi syytä ollut elää maailmassa enemmän kuin keksiä sitä.
Mutta se olen vain minä ja minun lähtökohtani kirjoittamiseen eikä se missään nimessä todista millään tavalla, että kirjoittamisen opetus olisi mahdotonta. Se näyttää vain minun lähtökohtani ja näkökulmani. Tästä näkökulmasta onkin välttämätöntä kysyä, mitä kirjoittamisella tarkoitetaan silloin kun puhutaan kirjoittamisen opetuksesta? Vaivanpalkka viittaa kirjoittamiseen taitona, joka on opittavissa ihan siinä kuin mikä tahansa taito.
Ja on aivan oikeassa. Ongelma on siinä, että kirjoittaa voi niin monella tasolla – tai tämän typerän ja arvottavan sanan välttämiseksi sanotaan vaikka että niin moneen ”tarpeeseen” -, että sen perusteella ilman muuta kirjoittamista voi opettaa: kuka tahansa oppii kirjoittamaan postikortin, kirjeen, mielipidekirjoituksen, referaatin, aineen, esseen, työhakemuksen, lehtijutun, tutkielman (proseminaarin, gradun, väitöskirjan), runon, novellin, näytelmän ja romaanin. Mutta mitä pidemmälle tässä jatkumossa edetään, sitä spesifimmäksi taidon tarve muuttuu ja kun suomalaisen peruskoulujärjestelmän luovan kirjoittamisen opetus on luokkaa ”no niin, luokka hiljaa, paperit esille, nyt kirjoitetaan aine, aikaa tunti”, ei ole ihme, että ihmiset ovat hiukka hukassa, kun herää halu kirjoittaa jotain kaunokirjallista.
Ja sitten ihmiset menevät kirjoituskurssille ja olettavat, että opettaja tekee heistä vuodessa tai kahdessa kirjoittajan. Jotkut ovat olettaneet, että minulla olisi ne yksi tai kaksi superohjetta tai ne pari kolme kirjoitustehtävää, jotka avaavat koko sen suuren ja salaisen kirjoittamisen, joka on heiltä ollut niin kauan kadoksissa – toisilta enemmän kuin toisilta. Ehkä siinä erona on se lahja, en tiedä.
Mutta kun se ei toimi niin, ei edes vaikka ajateltaisiinkin kirjoittamista taitona toisten joukossa: se kuitenkin nyt sattuu olemaan kammenpyörittämistä monimutkaisempi taito, ja kammen tasaiseen pyörittämiseen, niin että sen pystyy tekemään automatisoituneena oheistoimintona ja vaikka keittelemään samalla kahvia, menee aikaa. Miten paljon luulette, että menee aikaa oppia taito, jossa täytyy hallita samaan aikaan kokonaisuudet lauseen, kappaleen, luvun ja kirjan tasolla; ymmärtää, että se mitä henkilö sanoo on eri asia kuin mitä hän tarkoittaa; tiedostaa miten henkilö esiintyy tekstissä ja miten kaikki sanat implikoivat tämän persoonallisuutta ja miten vaikeaa on pitää henkilön yhtenäisenä ja loogisena alusta loppuun; käsittää, miten juoni etenee, mitä voi paljastaa ja missä vaiheessa ja miten tarinan saa pidettyä mielenkiintoisena; millaista on hyvä dialogi; mikä on kerronnan ja dialogin tempon; kuka on kertoja ja miten se vaikuttaa narraatioon – muun muassa. Minulta näiden taitojen jonkinlaiseen oppimiseen on kulunut 20 vuotta työtä ja se on ollut raakaa opettelua ja kylmää itsensä kyseenalaistusta ja vakaumusta kieltää itseltään pienikin usko siitä, että nyt minä olen oppinut kaiken.
Voidaan vastustaa ja on tärkeää vastustaa mystifoimista, mutta liika yksinkertaistaminen on vaarallista myös.
Voi olla, että minä olen huono kirjoittamisen opettaja, koska en ymmärrä enkä muista ymmärtää näitä eri kirjoittamisen tasoja: minä haluaisin tehdä kaikista loistavia sen sijaan, että hyväksyisin näiden olevan tyytyväisempiä luultavasti paljon vähempään. Mutta sitten taas, aina voi olla vielä vähän parempi ja tämän itsekehityksen minä näen kaiken luovan työn perusedellytyksenä. Ei voi tuudittautua. Jos opiskelee kirjoittamista, sitten opiskelee kirjoittamista eikä esimerkiksi kymmenesosaa siitä.
Mutta se edellyttääkin jo paljon suurempaa paneutumista kuin millään kirjoituskurssilla on mahdollisuutta. En sano, että se vaatisi sen 20 vuotta, minkä se on minulta tähän mennessä ottanut, mutta pitempään kuin kaksi tai viisi lukuvuotta. Enemmän kuin kaksi tai neljä tai kahdeksan oppituntia viikossa. Tai sitten kirjoitus vain harrastus, missä ei tietenkään ole mitään vähäteltävää siinäkään. Mutta se on kuitenkin kokonaan eri asia kuin puhua harrastamisesta ja taiteellisuudesta ja luovuudesta, soitanhan minäkin pianoa mutta en todellakaan ole muusikko.
Ja sitten se, mikä minua eniten kirjoittamisen opettamisessa häiritsee eli se, että minusta tuntuu että siirrän eteenpäin sitä, minkä minä näen parhaaksi tavaksi rakentaa tarina tai henkilöhahmo. Opetanko minä siis ihmisiä vai yritänkö vakuuttaa, että minun tapani on oikein ja paras ja tehdä heistä kirjoittajina itseni kopioita? Siksikin minusta itseopiskelu on tärkeää, ettei ottaisi annettuna kaikkea sitä, minkä minä tai muu opettaja sanoo, koska silloin häviää helposti oma ääni. Ja jos kirjoittaessa ei ole oma ääntä, ei ole mitään.
Kyllä kirjoittamista voi opettaa, mutta minä en usko, että sitä voi opettaa sillä tavalla kuin sitä yleensä opetetaan. Minä en näet usko harjoituksiin. Olen sen verran huono ihminen ja huono opettaja, että olen kieltäytynyt antamasta kirjoitusharjoituksia, koska ei niistä opi mitään: tai oppii yhtä paljon kuin pianonsoitosta oppii painamalla toistamiseen yhtä kosketinta.
Harjoitukset ovat irrallisia niin kauan kuin niiden oppisisältö nivotaan osaksi kokonaisuutta, joka on runo, draama, novelli tai romaani tai mikä sitten onkaan. Miksei kirjoittaa saman tien kokonaisia tarinoita, joista oppii salakavalasti koko ajan tarinan rakenteesta, henkilökuvauksesta ja kaikesta siitä, mitä kirjoittaminen on? Ensin aloitetaan yksinkertaisemmasta kokonaisuudesta, siitä edetään sitten kohti monimutkaisempaa. Kirjoitusharjoituksista jää mieleen vain se, että mitenkäs tämä oikein liittyy minun suureen romaaniini, koska jokainen teksti on niin erilainen, että harjoituksista mahdollisesti opettua on vaikeaa siirtää toiseen kontekstiin. Harjoitukset jättävät huomiotta myös sen, että se mitä kirjoitetaan on riippuvainen siitä, missä yhteydessä se esiintyy. Harjoitukset eivät ole yhteydessä mihinkään, ne ovat vain harjoituksia.
Tietenkin on mahdollista, ja sen olen tehnytkin parhaan kykyni mukaan, joko kirjoittaa taululle henkilökuvauksen olennaiset osat ja tarinan rakenteen tai sitten kun sillä ei ole ollut merkitystä toistanut samoja joka ikisen tekstin kohdalla: tässä nyt olisi tällainen mahdollisuus kuvata henkilöä ja tässä tarina seisahtuu jne. Olisin lisäksi voinut tehdä samat harjoituksilla – ja ohimennen olen sitäkin yrittänyt -, mutta näistä saatujen oppiminen ja sisäistäminen vaatii motivaatiota kokeilla juttuja käytännössä, se vaatii että kirjoittaa ja käyttää niitä. Ja siihen harrastajakirjoittajat eivät jaksa ryhtyä. Mistä seuraa, että kirjoittamista opettaessa toistaa samoja juttuja vuodesta toiseen.
Se, minkä minä näen kirjoittamisen opetuksessa kaikkein tärkeimmäksi on pakottaa ihmiset kirjoittamaan; jos nämä eivät jaksa kirjoittaa, silloin ei kannata aloittaa, silloin puuttuu joko motivaatio tai hyvä elämäntilanne. Ja sitten vielä sitäkin tärkeämpää on saada kirjoittajat katsomaan omaa tekstiä kriittisesti ja analyyttisesti: mikä toimii, mikä ei. Ja sitten toistaa sama seitsemänsataa kertaa, kunnes kampea voi pyörittää kahvia keitellen.
Aukko yleissivistyksessä 
Hyvä kirjoitus! Olen ihmetellyt täysin samaa, että olettavatko ”oppilaat” opettajan tekevän heistä kirjoittajia. Ei ole aikaa, on muuta tekemistä, ei nyt ole voinut kirjoittaa. Varmasti masentavaa. Tai ehkä osa ihmisistä on vain niin arkoja, että pelkäävät kritiikkiä.
Itse aina toivon kritiikkiä, vaikka en kaikkea purematta nielekään. Tuttavat kun yleensä vaan sanovat, että ”sie kirjotat tosi hyvin, mie en osaisi”. Paskat, mie olen ruumiillisen työntekijä, en kirjailija.
Itse tunnen saaneeni paljon kirjoituskurssista kahden talven ajalta. Olen mielestäni oppinut paljon ja saanut paljon kivoja hetkiä tekstien parissa. Ehkä minusta ei ikinä mitään kirjailijaa tule, jos ei sitten eläkemummona tule väännettyä ”mestariteosta” (ja tähän kuuluisi nauruhymiö).
Minä en ole koskaan opettanut kirjoittamista, eikä minun toivottavasti tarvitse sitä ikinä tehdäkään. En nimittäin osaisi. Kirjoitan jokseenkin perslihaksilla (intuitio lienee hienompi sana, joskaan ei kata korostamaasi vaivannäköä, joka taas sisältyy perslihaksiin).
Sen sijaan olen istunut perslihaksillani todella pitkään kirjoittajakurssilla. Minun onneni on se, että opettaja on ollut kaikki kuusi (!) vuotta sama ja ydinryhmä niin ikään. Sellaisessa porukassa tekstin arvioiminen laajenee ihan erilailla kuin vaihtuvassa ryhmässä. Toki se tuo myös rasitteensa. Minullekin hoetaan usein samoja argumentteja. Että tämä on niin sinua ja sitä rataa.
Ryhmässä on viivähtänyt monenlaista kirjoittajaa. Olen joskus rähissyt, miten typerää on, että meistä jokaiselle päämäärä on jokseenkin sama: kustannussopimus. Vähän niin kuin aikoinaan ylioppilaskirjoitukset.
Olen rähissyt, miksi edes väittää, että kaikki tekstit kannattaisi laittaa kustantajille. Eiväthän kaikki ole sillä töin edes liikkeellä. Tulemassa kirjailijaksi.
Sitten olen miettinyt, mistä sitten pitäisi puhua. Niistä tasoista kai, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Mutta toisaalta, kuulostaako se ikävältä: kuka sanoo, että kustantava taso on parempi kuin sukulaiselle tehty? Mutta silti, kaikille ei pitäisi antaa sitä vaikutelmaa, että siitä nyt vain siistimään ja sitten kustantajille.
Harjoitukset ovatkin mielenkiintoinen kysymys. Itse en pidä niistä ensinkään. Kirjoitan ammatikseni ja saan painaa ihan kymppiminuuttisia tunnista toiseen päivä tolkulla. Vaikka kuinka koetan kirjoittaa harjoituksen käsikirjoitukseeni, se ei vain onnistu.
Mutta sitten toisaalta: olen jälkikäteen, vuosienkin päästä, yllättäen käyttänyt harjoitustekstejäni käsikirjoituksissa ja aivan uudella tavalla. Kun olen kirjoittanut harjoituksen, en ole tiennyt mitään siitä, mihin teksti lopulta sijoittuu. Tietysti muutettuna.
Se minun pitää vielä sanoa, että ryhmässäni on myös ihmisiä, jotka ovat selkeästi kasvaneet kirjoittajiksi. Jos katsoo tekstejä seitsemän vuotta sitten, hyvä, että lauseet olivat luettavia. Nyt teksti on hienoa ja sujuvaa. Mutta, ei se ole yksin opettajan ansioita. Kyse on periksiantamattomuudesta, niin kuin sanoit, ja luulenpa, että myös meistä ryhmän muista jäsenistä. Meillä on merkitystä toisillemme. Ehkäpä jopa enemmän kuin opettajalla. Me pidämme yhteyttä ja kannustamme ja luemme. Me olemme luovuuteen kannustava luova viiteryhmä.
Luovimiseen tai jotain muuta sellaista!
Minäkin uskon, että tärkeintä kirjoituskursseissa on olla tekemisissä toisten kirjoittavien ja luovien ihmisten kanssa. Se on hyvä kannustin, kun huomaa ettei olekaan aivan yksin.
Meidän ryhmässämme ovat kehittyneet selvimmin ne, jotka ovat tehneet eniten – joista yhtenä yläpuolellesi kirjoittanut ihminen. Tästä syystä olenkin miettinyt, että kuinka paljon tästä kehittymisestä on loppujen lopuksi riippunut minun antamasta palautteesta ja paljonko siitä, että on viikko viikon perään kirjoittanut? Olen tullut siihen tulokseen, että jälkimmäisellä, sillä vaivannäöllä, on suurempi vaikutus, koska muussa tapauksessahan kaikki muutkin olisivat kehittyneet huomattavasti.
Pidän kirjoittamisen opettamista vaikeana tai ajoittain jopa mahdottomana siksi, että kyse on teoriatasolla niin abstrakteista ja tilannesidonnaisista asioita, ettei ainakaan minulla yksinkertaisesti ole riittänyt suusanallisesti selittää, mitä tarkoitan. Silloin olen turvautunut impromptu-esimerkkeihin, jotka vähän päivästäni riippuen onnistuvat tai epäonnistuvat. Mutta esimerkkejä kertoessani tupatan taas omaa ajattelumaailmaani, omaa kirjoittajuuttani, mistä en niin välitä. Minä olen vain yksi kirjoittaja; kokeneempi, ehkä, mutta oikeammassa, tuskin.
Joka tapauksessa olen ottanut linjakseni ettei harjoituksia ole ellei niitä suorasanaisesti pyydetä ja että teksteistään saa selkeää ja päätäsilittelemätöntä palautetta niin hyvässä kuin pahassakin: mikä toimii, mikä ei ja mitä kannattaisi kokeilla. Silloin se on enemmän tekstipajaa ja keskustelua kuin kurssia, mutta koen sen toimivan ”opettamista” paremmin. Silti, kun sanoo samat asiat kymmenettä kertaa – kuten sen, että ”tämä on niin sinua” – , sitä aina hetkittäin miettii, että miksi minä täällä puhun näitä samoja asioita ja onko minulla enää mitään uutta sanottavaa?
Aika mielenkiintoista, että joku ihminen ajattelee noin samalla lailla. Olenkin kaivannut joskus, että jostain kuulisin järkevästi jäsennettynä tämänsuuntaista pohdintaa.
Tekstipaja on minusta toimiva juttu. Kuulostaa juuri siltä, mitä me teemme ja mikä yleensä toimiin.
Mutta aivan niin kuin korostit, sekään ei toimi, jos ei itse kirjoita. Minulla meni muutama vuosi, että ymmärsin, että minun täytyy kirjoittaa itse: teksti ei tule mistään eikä kukaan voi ohjata mitään, jos on vain halu kirjoittaa.
Jossain vaiheessa, kun siis käsikirjoitus on siinä pisteessä, en vie sitä enää tapaamisiimme. Se on silloin jo niin laajaa (muodoltaan), että toisen kommentit ovat lähinnä pieruja saharassa. He eivät voi millään pysyä kärryillä pitkässä tekstissä henkilöiden kehityksessä yms., koska lukevat vain kurssille tuotuja osiota. Mutta silloin, kun tarina vasta etsii kulkuaan, tekstipajamme ovat varsin oivallisia.
Minullakaan ei riitä sanoja selittämään, mitä ajan jonkun tekstin kanssa. Siksi en opeta. Minulla ei ole sellaista lahjaa, että voisin opettaa. Minä teen asiat liikaa sisältä päin. Olkoon se sitten sitä intuitiota.
Olen tässä aamun hakannut päätä seinään työnantajani kanssa. Hän käsittelee sanoja erilailla kuin minä. En saa häntä millään ymmärtämään, miltä sanat kuulostavat kolmannesta osapuolesta. Mikä on hyvää ja mikä huonoa. Katsomme asioita totaalisen eri tavalla. Ei, en todellakaan haluaisi opettaa kirjoittamista.
Mutta silti olen sitä mieltä, että sitä voi opettaa. Minun opettajani tekee sen aika mielettömällä tavalla. Pari vuotta purnasin vastaan ja huutelin, että missä konkretia. Olin pettynyt, kun emme käyneet läpi vaikkapa novellin rakennetta. Mutta nyt tiedän, miten taitava hän. Hän ohjaa, mutta en todellakaan osaa eritellä muuta kuin että hän ohjaa pakottamatta. Hän puuttuu isoihin linjoihin, pieniin asioihin vain tarvittaessa. Hän näkee piirun verran kauemmaksi ja tuo näkemyksensä ihailtavasti itselleni purtavaksi. Kaiken päälle hänellä on aivan loistava kyky avata oikeastikin todella huonot tekstit auki niin, että niistä löytyy uskomattomia asioita, joita työstämällä teksti nousee aivan eri tasolle. Minä en näe niitä asioita. Onneksi minun ei tarvitsekaan.
Tuo on itseasiassa aika keskeinen havainto tuo, miltä sanat kolmannesta henkilöstä kuulostavat. Tästähän kirjoittamisessa ihan perimmiltään on kyse: mitä halutaan sanoa ja tarkalleen millä sanoilla se on sanottava, jotta kukaan ei pysty ymmärtämään sitä väärin. Eli nimenomaan sanojen sivumerkitykset.
Taitava kirjoittaja osaa käyttää näitä sivumerkityksiä hyväkseen tavalla, joka saa lukijan ymmärtämään sen mitä halutaan sanoa vahingossa, jopa huomaamattaan (mihin Konnodeno-blogimerkinnässä viittaisin, tai yritin viitata). Kirjoittaminen on manipulointia, ei mitään muuta: tarinan, sen henkilöiden ja lukijan.
Se on aina ongelma, mikäli joku ei ymmärrä, etteivät sanat tarkoita välttämättä kaikille samaa – tai ymmärrä edes, etteivät hänen sanansa ole yhtä merkityksellisiä tai merkityksettömiä kaikille muille. Täytyy ymmärtää nyanssit. Tietenkin ilman sitäkin voi kirjoittaa, mutta siinä vaiheessa, kun pystyy kirjoittamaan vihjeet konnotaatioihin ja sitä kautta alatekstiin, pääsee irti alleviivaamisesta ja kirjoittajan äänestä tulee kertojan ääni.
Mitä kirjoitat? Romaania?
Kyllä minulle ainakin palautteella on merkitystä. En ole antanut joskus ”huonon” palautteen masentaa, vaan puskenut läpi sen kuuluisan harmaan kiven. Nyt ei sitten olekaan tullut kirjoitettua mitään (paitsi näitä typeriä kommentteja) motivaation/ideoiden puutteessa. Ehkäpä saan vielä langan päästä kiinni jossain vaiheessa, kun tämä kirjoittaminen näyttää olevan minulle luonteenomainen tapa purkaa ajatuksia ja tunteita. Mutta kunnianhimo? Se on jäänyt jonnekin nuoruuden haaveisiin…
Kiitokset vain hedelmällisestä keskustelusta. Sanat todellakin ovat poikkeuksellinen työkalu konnotaatioineen ja konteksteineen kaikkineen, puhumattamaan nyt siitä, mitä jätetään pois – sanomatta.
Kirjoitan romaani. Itse asiassa toista käsikirjoitusta, sillä minusta ei ole vielä korjaamaan ensimmäistä (ylirakasta) lasta. Se on vielä kierroksella kustannusmaailmassa. Välillä näytti jo todella hyvältä, julkaisun kannalta. Palaute on ollut suht kannustavaa.
Romaanikässärin työstäminen oli aluksi ”lepoa”, omaa tekstiä, sillä kaiken muun joudun/saan, miten sen nyt ottaa, ”tuottaa” asiakkaan tarpeisiin tai hänen kohteensa odotettuihin tarpeisiin, käytännössä sinne jonnekin kompromissivälimaastoon riippuen asiakkaan rohkeudesta.
Kuukausi kuukauden jälkeen romaanista on tullut vakavampi asia. Siihen ei suhtaudu enää kuin särkyvään maljakkoon. Kirjoittamisesta on tullut ”ammattimaisempaa”, mutta ei missään nimessä samanlaista työtä kuin arki mainosmaailmassa 🙂 Perslihakset ovat koetuksella, kun ensin kirjoittaa töissä kahdeksan tuntia ja sitten harrastaa vielä kotona. Mutta minkäs teet, kun virkkaus ei onnistu enkä osaa maalatakaan.
Mukavat pääsiäiset!