Kuka kirjoitti tämän kirjan?

Kolmannen novellin jälkeen olin jo todella vaikuttunut. Ajattelin, että juuri näin: tässä on kaikki, mitä pitää olla eikä mitään ylimääräistä.
         Puhun Raymond Carverista, jonka novellit tekivät elokuvaohjaaja Robert Altmaniinkin niin suuren vaikutuksen, että tämä ohjasi kolmetuntisen Carverin novelliin perustuvan järkäleen. Retrospektiivisesti, aika heikon järkäleen – etenkin verrattuna alkuperäisteoksiin.
         Lukemani Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta kokoaa yksiin kansiin Carverin kolmessa eri teoksessa julkaistuja novelleja. Mutta jos tämä on jonkinlainen best of –kokoelma, olin sitäkin pettyneempi kun muutamat myöhemmät novellit olivat kaukana erinomaisuudesta. Se ei tietenkään mitenkään muuta sitä tosiseikkaa, että parhaimmillaan Carver on loistava – osoittaapahan vaan pientä inhimillisyyttä.

Raymond Carver 1984. Kuva: Bob Adelman.

Kaikki kokoelman neljätoista novellia kuvaavat lyhyttä hetkeä ihmistensä elämästä: hetkellistä aviokriisiä, pelkotilaa, kommunikaatio-ongelmaa tai vaikkapa sosiaalisia ennakkoluuloja. Tarinat ovat miellyttävän pienimuotoisia kokonaisuuksia, joissa on takana useimmiten aina jokin ajatus. Ne eivät koskaan pääty täydelliseen ratkaisuun, vaan loput ovat poikkeuksetta avoimia: ristiriita tulee kyllä avatuksi ja käsitellyksi, mutta ristiriidan todellisen ominaisuuden ja sen pitempiaikaisten seurausten tulkinta jää lukijan vastuulle.
         Tällaisesta eivät kaikki pidä, koska ajoittain Carverilla tarina jää niin auki, että tulkinnalle – jos sellaista edes on – tuntuu olevan liian paljon potentiaalisia vaihtoehtoja. Se on kerronnallisesti kyseenalaista, jos novellin luettuaan ei pääse millään kiinni edes siitä, mistä tarina oikeasti kertoi saati sitten siitä, mitä sillä tahdottiin sanoa. Enkä siitä pidä niiden muutamien novellien kohdalla minäkään, se tekee sisäistämisestä tarpeettoman työlästä, olipa kyse sitten kirjailijan rakenteellisesta nokkeluudesta tai laiskuudesta.
         Mutta sitten taas kokoelmassa on novelleja, joiden suvereenisuutta voi vain ihailla. Carver on uskottaman taitava luomaan tunnelmia ja kuvaamaan maailman ja tilanteen henkilön näkökulmasta sortumatta filosofisointiin tai henkilön ajatusmaailmaa alleviivaavaan introspektioon. Hän pistää henkilön tilanteeseen ja kuvaa tämän siten, kuin henkilö vastaavassa tilanteessa toimisi – yleensä räpiköiden. Parasta on, ettei tarinoista tule tunnetta, että Carver oikaisisi jossain, vaan kerronta pysyy uskollisena henkilön näkökulmalle.

Robert Altman ohjasi Carverin novellien pohjalta elokuvan Short Cuts, joka kadottaa sekä suuren osan keskeistä henkilökuvausta ja että myös novellien teemat.

Näin voisi siis uskoa, että kerrontatapa olisi kuin tehty ensimmäisen persoonan kertojaa ajatellen. Yllättäen minä-kertojaa hyödyntävät novellit ovatkin kaikkein heikoimpia. Näissä novelleissa Carverkin meinaa ajautua yllämainitun kaltaiseen introspektiiviseen jahkailuun ja henkilön ajatusten kuvailuun, mikä on varsin hankalaa toteuttaa uskottavasti ilman, että se tuntuisi typerältä tai yksioikoiselta.
         Parhaiten tämä toimii silloin, kun ”minä” lähinnä raportoi mitä ympärillään tapahtuu, sen sijaan että on siinä aktiivisesti osallinen. Pelkkä minä-kertojan käyttö kuitenkin jotenkin latistaa Carverinkin kerrontaa, kun tällöin on kerrottava kaikki, mitä henkilö sellaisessa tilanteessa yleensäkin ajattelisi – ja se on taas lähinnä mielenkiinnotonta. Toisekseen liian useassa novellissa henkilöt kertovat keskenään toista tarinaa sen sijaan, että Carver vaan kertoisi tarinan – kuten niminovellissa, jossa tarinaa halvaantuneista rakastuneista kertoo juhlissaan lääkäri vierailleen. Tällä Carver menettää samaistumisenmahdollisuudet ja ylipäätään koko tarinan merkityksen ja täyttää sen turhalla dialogilla, vaikka yrittääkin kovasti vetää analogioita tarinan ja lääkärin oman tilanteen välille.
         Kolmannen persoonan kerrontatapa sen sijaan tuntuu olevan kuin tehty Carverille: jollakin tavoin hän tuntuu tavoittaman henkilön mielentilan parhaiten kuvaamalla tätä ulkopuolella. Ehkä se johtuu siitä, että minä-kerronnassa lipsahtaa helposti ”mikä minua vaivaa, mikä tuota vaivaa” –jahkailuun, kun taas henkilöä ulkopuolelta tarkasteltaessa tämän yksinäisyyttä voidaan kuvata vaikkapa kuvaamalla toisten sosiaalisuutta – ilman henkilön itsensä marinaa.
         Kokoelman neljästätoista kahdeksan, ehkä yhdeksän on erinomaisia, loput vähän mitä sattuu, heikosta surkeaan. Omituisin on kokoelman nimikertomus, Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, jossa novellin varsinaisen tarinan kertovat toiset ihmiset jälkikäteen toisille. Siinä on varmaan tarkoituksena jonkinlainen ristiinvalotus, mutta se ei toimi. Toisesta ääripäästä ovat novellit Chefin talo, Olisitko hiljaa, olisitko ja Lentoja, jotka ovat vähäeleisen puhuttelevia ja liikuttavia tarinoita. Paras lie kuitenkin Säilöttyä, uskomattoman tehokas ja vaikuttava työttömyyden kuvaus, joka käyttää yhtä symbolia ihailtavan tehokkaasti. Tai ehkä se vaan iski johonkin hermoon.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Carverista on hänen ensimmäinen kustannustoimittajansa, joka Carverin lesken perusteella käsitteli Carverin käsikirjoituksia hyvin kovalla kädellä poistaen materiaalista ajoittain jopa yli puolet. Tämä herättää luonnollisen kysymyksen siitä, kuka on kirjailija? Ja mikä on kirjailijan osuus kirjasta? Meilläkin kustannustoimittajan kädenjälki on vakaa, kuten Päätalon tapauskin osoittanee.
         Siispä, kuka kirjoitti kirjan, jonka juuri luit? Ja jos pidät kirjailijan tyylistä, kuten minä pidin Carverin, olenko väärässä? Oliko Carver oikeasti, ennen kustannustoimittajan käsittelyä, tavallisen rönsyilevä ja vuolas novellisti, jolta toimittaja poisti kaiken tarpeettoman ja teki teoksista niitä maailmankuuluja, jotka innoittivat Altmaniakin elokuvaan? Kenestä minä innostuin?

Mainokset