Vihaisen nuoren tarina

Nimen Sieppari ruispellossa ovat kuulleet varmaan useimmat. Vaikka sitä ei olisi lukenutkaan, siihen törmää aina kerran vuodessa – John Lennon kuolinpäivänä. Koska sehän on Se Kirja, josta Lennonin ampunut Chapman sanoi saaneensa innoutuksensa tekoonsa. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että tämä oli yksi syy sille, miksi päätin Lennonin edellisen kuolinvuosipäivän jälkeen Siepparin lukea: silkasta uteliaisuudesta.
         Selvisi kaksi asiaa.
         Siepparilla ruispellossa ei ole mitään tekemistä murhan kanssa. Lisäksi se on kirja, jonka kirjoittaisin, jos osaisin. Se on niin hyvä.

Sieppari ruispellossa kertoo vannoutuneen misantroopin Holden Caulfieldin tarinan. Holden ei siedä ketään: opiskelukaverit ovat joko narsisteja tai näillä on muuten vain ärsyttäviä tapoja, elleivät sitten ole yksiselitteisen tyhmiä. Ihmisiin ei voi luottaa eikä opiskelussa ole mitään mieltä, kuten ei oikeastaan koko elämässäkään. Ihmiset ovat vain falskeja teeskentelijöitä, jotka mieluiten vain esittävät olevansa jotain, mitä eivät ole ja miksi eivät voi tulla. Ainoa, joka Holdenille jotain merkitsee, on hänen pikkusiskonsa Phoebe. Phoebea Holden rakastaa syvästi.
         Holdenin vanhemmat ovat varakkaita – sen verran varakkaita, että näillä on varaa laittaa poikansa opiskelemaan arvostettuihin ja hyviin kouluihin. Mutta koulu koulun perään osoittautuu Holdenille sietämättömäksi, mistä kirjakin alkaa: Holden jättää jälleen taakseen yhden opinahjon ja lähtee vähän päämäärättömälle matkalle, joka lopulta viekin Holdenille perille asti.
         Erityinen Sieppari ruispellossa on monesta syystä, mutta ainakin siksi, että se suoriutuu subjektiivisesta – ja epäluotettavasta – kertojasta täysin puhtain paperin. Tarinan kertojana toimiva Holden Caulfield kertoo tarinansa juuri omista lähtökohdistaan ja jättää jotain kertomatta, jos sen kertominen ahdistaisi häntä liikaa. Holden ei selittele eikä filosofoi, vaan on sitä, mitä on: kokeva, näkevä, tunteva ihminen, joka ei näe näe itsensä ulkopuolelle. Tässä prosessissa kirjailijan ääni katoaa kokonaan, minkä ansiosta henkilökuvauksesta tulee psykologisesti kiehtovaa: kuka Holden on?
         Mutta jotta tarinassa olisi jokin tarttumakohta, Salinger on istuttaa matkan varrelle hyvin hienovaraisia vihjeet, joista voi kasata kokonaisen kuvan siitä, mistä oikeasti on kysymys. Nämä vihjeet on hienosti laadittuja. Ne eivät alleviivaa tai korosta mitään, vaan luottaa lukijaan huomio- ja ajattelukykyyn: jos ihminen käyttäytyy näin tai sanoo noin, silloin siitä täytyy seurata että…
         Tämä erottaa Siepparin ruispellossa esimerkiksi Camus’n Sivullisesta: Holden on ymmärrettävissä ja hänestä voi saada kiinni. Holden on myös syvällisen traaginen hahmo, joka silminnähden kärsii vihastaan ja sisäisistä ristiriidoistaan.

Rakenteeltaan Sieppari ruispellossa on tavallinen matkakertomus. Rakenteella nyt ei suuresti merkitystä ole, se kun on aina vain tarinankerronnan väline. Kirjan aikana Holdenin elämässä ei tapahdu paljoakaan, vaan hän vaeltaa paikasta toiseen ja havannoi maailmaa vähän eri näkökulmista, mutta aina kuitenkin omastaan. Silti tarina kantaa erinomaisesti episodimaisuudestaan huolimatta, koska Salinger pitää huolen, että Holdenilla on koko ajan jokin päämäärä: opettaja, pois koulusta, kapakkaan… Tarina ei kehkeydy missään vaiheessa vaelteluksi, vaan Holden menee jotain kohti.
         Ja se on tietenkin loppu. Lukiessa kieltämättä pelottaa, mitä vastaan tulee – huono loppu pilaa hyvän tarinan silmänräpäyksessä. Salinger kasaa kuitenkin loppuun kaiken parhaan materiaalin, mikä lisää draamaa ja kohottaa teeman kunnolla nähtäville. Sielläkään hän ei alleviivaa tai selittele, vaan dramaturgisesti oikein näyttää sen, mistä on kyse. Lopulta kaikelle löytyy selitys, viimeistään kauniin vähäsanaisessa ja niin ikään selittelemättömässä viimeisessä luvussa. Siinä on hyvä esimerkki siitä, kun vähät sanat kertovat enemmän.
         Yleisesti Siepparia ruispellossa pidetään osuvana teini-ikäisen angstin kuvauksena. Tämä on tietenkin tulkinnanvaraista, mutta on se enemmänkin, Holdenin viha kun ei yksiselitteisesti ole vain murrosikäisen kiukkua. Kirjan voi lukea moneen tapaan eikä varmaksi voi tietenkän sanoa, mitä Salinger on tavoitellut (mikä merkitys on kirjailijan intentiolla?), mutta minä luen sen tyylipuhtaana henkilökuvauksena, jonka tarkoituksena on rakentaa Holdenin kaltainen persoona, antaa persoonan syntymiselle ja olemassa ololle kunnolliset perustelut ja tehdä se eläväksi.
         Ja Holden on. Uskottava, elävä ja monitahoinen persoonallisuus, jonka kehittymiseen voi päästä käsiksi. Sellaisen henkilöhahmon tapaaminen missään kaunokirjallisessa tai draamallisessa teoksessa on valitettavan harvinaista.