Dramaturginen ongelma

Blogisti Rauno Räsänen esitti hyvän kysymyksen Päreitä-blogissaan. Ja kun vielä esitti sen minulle, sitä sietää pohtia. Ihan vaikka vain siksi, että kysymys on selvästi retorinen eikä näin ollen oletettavasti edellytä sen enempää pohtimista kuin vastaustakaan. Juuri siksi.
         Luonnollisesti lavensin kysymystä koskemaan sitä, voiko draamassa käsitellä teemoja, jotka eivät ole dramaattisia tai dramaturgisesti kesytettäviä? Vai pitääkö tällaisia epädramaattisia aiheiden vain välttää ja kirjoittaa sen sijaan jostain sellaista, mihin saa vaivatta ja turhia pinnistelemättä prota- ja antagonistin, ristiriidan ja peripetian ja kaiken sen muun kreikkalaisen sanahelinän, joita käyttämällä saa pudotettua kelkasta puolet lukijoistaan ja tuntea itsensä jotenkin supersivistyneeksi?
         Lyhyesti: ei.
         Pitkästi.

Mitään ei pidä vältellä vain siksi, että se on hankalaa tai että sen eteen joutuu näkemään jotenkin kauhean paljon vaivaa. Se on minun mantrani, mutta valitettavasti yllättävän harvan kirjailijan, koska tämä on yksi yleisimpiä syitä, joiden vuoksi jätän kirjan kesken: ilmiselvät valinnat juonenkuljetuksessa, loogiset aukot ja psykologinen epäuskottavuus. Se, että näitä on, johtuu todennäköisesti kahdesta syystä.
         Yksi: ei osaa. Kaksi: ei viitsi. Ykkösen ymmärrän ja hyväksyn täysin, en minäkään osaa soittaa pianolla mitään niin nopeatempoista, mitä ei voisi soittaa tulkinnallisesti tunnelmoiden – mikä on oikeasti piiloilmaisu sille, ettei minulla ole aavistustakaan mistä helvetistä nuo seuraavan tahdin kaksi ensimmäistä sointua löytää, mutta kun lisään tähän tahtiin ylimääräisiä fermaatteja, ehdin etsiä. Kun ei osaa, niin ei osaa.

Näin syntyy transatlanttinenvakoojajännäribestseller. Kuvan mies EI OLE Ilkka Remes. Kuva: Robert Daly / OJO Images / Imagestate.

         Mutta se, että ei viitsi… Se on merkki siitä, ettei edes halua. Siksipä kunnioitan suuresti Tsehovia, mainittua Camus’ta ja vaikkapa Samuel Beckettiä, jotka kaikki ovat ainakin yhdessä teoksessaan tarttuneet aiheeseen, josta dramaturgisesti ajatellen olisi erittäin järkevää pysyä kaukana. Ja olisi ollutkin järkevää, mutta sillä, että teokset ovat huonoja, ei ole mitään tekemistä yrittämisen ja siitä ansaittavan kunnioituksen kanssa.
         Silti väitän, että suurin osa kerronnallisista ongelmista – oikovasta psykologiasta, epäuskottavista juonenkäänteistä ja ohueksi jäävästä tematisoinnista – olisi ratkaistavissa vähän pidemmällä harkinnalla. Toisaalta mainittu Tsehovin Kolme sisarta on siitä mielenkiintoinen esimerkki, että se on läpeensä sitä, mitä draaman pitääkin olla: showingia (näyttämistä) tellingin (kertomisen) sijaan. Kuitenkaan – ja tässä minun mielipiteeni eroaa suuresti valtaväestöstä – se ei toimi, vaan ainakin minulla on aivan yhtä tylsää kuin sisaruksilla. Jos ohitetaan ilmiselvä vitsi samaistumisesta, voidaan kysyä, miksi se ei sitten toimi?
         Joko minä olen lyhytjännitteinen ihminen tai siksi, että mitääntekemättömyys ei ole teemana mielenkiintoinen. Mutta se ei tarkoita, etteikö siitä sellaista saisi: siis teemasta mielenkiintoista, minulle ei ole enää mitään tehtävissä.

Tehokkain tapa käsitellä Tsehovin mitääntekemättömyyden tai Camus’n tunteettomuuden kaltaisia teemoja draamassa tai proosassa on ristikkäinvalotus. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että seurataan samanaikaisesti vaikkapa onnellisen ja onnettoman lapsiperheen elämää identtisissä tilanteissa, jolloin ne korostavat toinen toistaan: onnellisuus onnettomuutta, onnettomuus onnellisuutta. Sitä, miten sama tilanne hoidetaan erilaisista lähtökohdista.
         Tämä korostaa teemaa ja tekee tilanteesta yksinkertaisesti dramaattisen: nähdä, miten paljon paremmin asiat voisivat esimerkin onnettomalla lapsiperheellä olla – ja päinvastoin.
         Samalla tavalla minä kaipaan Kolmeen sisareen tai Sivulliseen vastakohtia, jotka nostaisivat teeman kunnolla keskiöön, koska teemahan teoksissa olennaisinta on, henkilöt kun ovat nimenomaan teemasta johtuen ohuita ja mitäänsanomattomia. Miten reagoisi Kolmessa sisaressa elämänsä jatkuvalla toiminnalla täyttänyt ihmisiin, jotka harrastavat täyspäiväistä olemista ja miltä sellainen ihminen näyttäisi sisarusten silmissä? Kadehdittavalta? Säälittävältä?
         Mersault on ongelmallisempi selllaisena, millaiseksi Camus hänet on kirjoittanut: patologisen tunteettomana. Paras tilanne on varmaan vankilassa, jossa naapurisellissä halaillaan ja pussaillaan – mutta sitäkään Camus ei käytä tunteettomuuden pohdintaan eikä periaatteessa kuulukaan, koska näkökulma on faktisesti Mersaultin eli kun ei pysty, niin ei pysty. Tästä huolimatta Mersault tappaa miehen enemmänkin juonen ehdoilla kuin omasta tahdostaan: täysin vahingossa. Vahinko ei ole mielenkiintoista, jos sillä ei ole vaikutusta päähenkilöön, kuten Mersaultiin ei ole vaan hänelle kaikki on edelleen ”aivan sama”.
         Luultavasti Sivullisen teema on vaikea, koska sen näkökulma on subjektiivinen. Mutta ei sekään teemankäsittelystä mahdotonta tee, vain vaikeamman. Siinä onkin sitten taas kyse siitä, eikö osaa vai eikö viitsi. J.D. Salinger yritti samaa Siepparissa ruispellossa ja onnistui. Salinger osoittaa, että subjektiivinen kertoja on ratkaisematon ongelma vain silloin, kun henkilö ei joudu piirteensä takia ristiriitoihin itsensä tai ulkomaailman kanssa ja kun joutuu, ei käsittele ristiriitaa mitenkään – kuten Mersaultin tekee. Kerronnan sääntöihin kuitenkin kuuluu henkilön jonkinasteinen kehittyminen. Mersault ei kehity, ei muutu. Mersault on. Verratkaapa häntä sitten joiltain osin hyvin samanluontoiseen Holden Caulfieldiin.
         Osa Sivullisen ongelmasta saattaa tosin olla vielä muuallakin: siinä, mikä on ollut kirjoittamisen perimmäinen tarkoitus. Onko se tarinankerronnassa, henkilökuvauksessa vai jossain muualla? Jos haluaa esitellä eksistentialismia ja kirjailijan omaa aatemaailmaa ja luennoida, mikäpä siinä. Mutta onko se silloin kaunokirjallisuutta ja pitääkö sitä enää sellaisena sitten arvioidakaan?