Kolme siskoa ja niiden veli

Hämmentävää on se, kun tarttuu johonkin yleisesti arvostettuun teokseen, kuten tässä tapauksessa aikanaan Nobel-palkinnon Albert Camus’lle pedanneeseen Sivulliseen, mutta ei kirjan luettuaan näekään siinä oikein mitään arvokasta. Kun näkeekin mestariteoksen sijaan pseudofilosofista tusinatyötä muistuttavan tarinan, jolla ei joko ole mitään sanottavaa tai sitten ei osaa sanoa sitä.
         Juuri tästä syystä Camus’n Sivullinen on hankala tapaus. Se käsittelee aihetta, joka edellyttää etäännyttämistä, mutta etäännyttäminen etäännyttää myös tarinasta ja sen henkilöistä, ja lopulta vie mennessään myös kiinnostuksen.
         Lupaavaa.

Tehtäköön täysin selväksi, että minusta Sivullinen ei ole kummoinen teos. Sillä kestää iäisyys päästä itse asiaan, sen henkilöhahmot ovat litteitä ja yksiulotteisia, täysin persoonattomia hahmotelmia, dialogi on mielenkiinnotonta ja epäsuora kerronta tavallista ja yllätyksetöntä. Ihan itsessäänkin, saati sitten jos vertaa vaikkapa mainittuun Greenen Voimaan ja kunniaan.
         Sivullisessa ei ole kunnollista rakennetta, joka pitäisi imussaan, vaan se toistaa samaa tilannetta hiukan varioituna yli puoleenväliin saakka. Siitä alkavassa tarinan toisessa osassa variaatioissa esiteltyihin hahmoihin ja asioihin viitataan vain ohimennen sen sijaan, että niistä tehtäisiin keskeinen osa loppuratkaisua, mikä teeman toistamisen funktio on: vahvistaa teemaa näyttämällä se eri valossa ja lopulta myös teeman vaikutus päähenkilöön niin, että päähenkilö käsittelee ja yrittää ymmärtää asiaa jollain tasolla. Mutta Mersaultin oikeudenkäynnissä näille aiemmin tarinassa verrattain suuressa osassa olleille hahmoille ei anneta mitään muuta osaa kuin olla mykkinä taustalla, eikä Mersault mitään käsittele eikä opi, on vain.
         Toisin sanoen variointia ei tapahdu tarinan tasolla, vaan se pysyy alusta loppuun Mersaultimaisen härkäpäisenä: se ei syvenny eikä kehity, mikä luo siitä aika yksipuoleisen kuvan.

Albert Camus

Teknisesti kirjassa on dilemma ja dilemmaltaan se muistuttaa hyvin paljon Tsehovin Kolmea sisarta. Sivullinen tekee hyvää työtä osoittaessaan epäsuoran kerronnan keinoin (lyhyillä virkkeillä ja kuivalla kuvauksella) päähenkilön tunteettomuuden, mutta johtuen juuri näistä lyhyistä virkkeistä ja kuivasta kuvauksesta Sivullinen päätyy olemaan myös kuiva ja mielenkiinnoton luettava. Sen seurauksena kirjasta tuleekin vaikutelma, että tarinaa ja henkilöitä tärkeämpi on Camus’lle ollut teoria. Etenkin, kun kerronta ei juurikaan muutu: se ei runsastu, ei kehity eikä varioi itseään. Paitsi ehkä lopun vankilakohtauksissa, joissa on ihan hyvää eksistentialismiin nivoutuvaa kuvausta.
         Sama koskee Kolme sisarta, joka on jonkinlainen toimettomuuden kuvaus. Näytelmä tekee sen niin hyvin, että on itsekin täysin toimeton – on siis sitä, mitä kuvaa – ja on loppujen lopuksi aivan yhtä tylsä ja pitkäveteinen kuin kuvaamiensa henkilöiden elämä. Mutta muistettakoon, että Kolme sisarta on mestariteos, mistä joku kommentoijakin varmaan kohta haluaa minua muistuttaa.
         Sivullisen rasite on myös se, ettei Mersault ole mielenkiintoinen. Vaikka Camus on miten väittänyt, ettei Mersault ole tunteeton vaan ainoastaan rehellinen, kirja kuitenkin esittää Mersaultin kylmänä ja tunteettomana: hän ei tiedä rakastaako, hän ei tiedä ikävöikö, ei tiedä katuisiko. Ja jos johonkin vastaukseen päätyy, vastaus on poikkeuksetta: ei. Ei rakasta, ei ikävöi, ei kadu. Taustalla voi olla minkälainen teoria tahansa rehellisyydestä, mutta ihminen kuitenkin koetaan sellaisena, millaisena hänet nähdään ja jos kirjailija ei saa samaistumaan tai ymmärtämään Mersaultin vakaumuksellista rehellisyyttä, tarina ja teemat eivät avaudu ja Mersault tuntuu vain sosiopaatilta, joka saa sen, minkä ansaitsee.
         Ja turha sanoa, ettei subjektiivinen kerronta pystyisi tavoittamaan henkilön ydintä ja samalla käsittelemään teemaa. Pystyypäs. Salinger teki sen Sieppari ruispellossa -teoksessa ja sai sen vielä näyttämään helpolta.

Tuo Camus’n teoria on eksistentialismi ja tässä kirjassa nimenomaan olemassaolon yhdentekevyys ja merkityksettömyys: me olemme vain koska olemme ja kaikki tapahtuu vain koska tapahtuu. Mutta Mersault ei tunne tästäkään ahdistusta, se on hänelle päivänselvää ja irrelevanttia sekin. Joten jos kirjassa millään ei ole mitään merkitystä, miksei koko teos itsessään olisi yhdentekevä ja merkityksetön?
         Sen sijaan, että olisi tunteeton, on Mersault Camus’n mukaan vain äärimmäisen rehellinen itselleen ja totuudelle: hän ei suostu sanomaan itkeneensä äitiään, koska hän ei itkenyt; hän ei suostu sanomaan rakastavansa tyttöystäväänsä, koska ei rakasta. Ja tämä äärimmäinen rehellisyys ja sen seuraus ovat erinomaisia ajatuksia, mutta silti on vaikeaa ellei mahdotonta olla millään tavalla kiiinnostunut Mersaultista tai tämän ajatuksista, kun tällä ei ole mitään kiinnostusta itseensä. Saadakseen lukijan pohtimaan näitä kysymyksiä hänet on saatava ensin samaistumaan päähenkilöön ja katsomaan tilannetta tämän kautta, mihin Sivullinen ei pysty tai ei halua pystyä. Lopulta jäljelle jää vain teoria ja kysymys siitä, onko tämä olevinaan intellektuellia?
         Toisin kuin Graham Greenen Voima ja kunnia, ei Camus’n Sivullinen herätä mitään ajatuksia tai intohimoja suuntaan tai toiseen. Loppuratkaisua saattaa kauhistella aikansa etenkin ellei sellaista ole kokenut jo kymmenissä muissa kirjoissa ennen tätä, mutta loppujen lopuksi tunne tarinasta on sama kuin Mersaultilla elämästä.
         Yhdentekevää.