Kirjallisuustorstait jatkuvat John Steinbeckillä ja Hyvien ihmisten juhlalla. Kirjailijan vuonna 1945 kirjoittama kirja hänen neljästoista teoksensa seuraten näin maailmankuuluja Hiiriä ja ihmisiä sekä Vihan hedelmiä.
Olen oppinut – itseltäni tai joltain viisaammalta, en muista – että mikäli tarinaa ei pysty kertomaan parilla lauseella, siinä on jotain vikaa. Mutta entä jos sen voikin kertoa vain yhdellä?
Hyvien ihmisten juhla kertoo… Niin, mistä?
Hyvien ihmisten juhla kertoo, no, hyvien ihmisten juhlasta. Siinä on periaatteessa koko kirjan idea: Montereyssa kadulla nimeltään Cannery Row asuu tohtori, joka on niin erinomaisen hieno ihminen, että kadun juoppolallit tahtovat järjestää tälle juhlat. Kahdesti. Se on hyvä lähtökohta kauniille ja koskettavalle tarinalle.
Mutta Steinbeckin toteutustapa ei ole ihan niin ilmeinen, kuin olettaisi.
Oikea Montereyn Cannery Row. Kuvassa purkittamo, josta osa romaanin henkilöistäkin hankkii elantonsa.
Steinbeckin romaani sai miettimään – mikäs minua ei saisi – kirjoittamista ja nimenomaan kirjailijan luomia odotuksia. Periaatteessahan romaanin siinä missä näytelmänkin pitäisi noudattaa rakennetta, jossa ensimmäisenä tulee henkilön ja tarinan esittelevä ekspositio, sen jälkeen kehittelyosio, jossa suunnitelmaa/halua lähdetään toteuttamaan ja lopuksi se, kuinkas sitten kävikään.
Siis ”periaatteessa”, koska etenkin taitavissa käsissä kaikki mikä ekspositiota seuraa on suhteellista. Silti nykyaikainen lukija on tottunut ja totutettu tietynlaiseen kerrontatapaan ja kaikki, mikä on jyrkässä ristiriidassa tämän kanssa, herättää väistämättä tunteita siitä, että jokin on pielessä. Joskus se on lukijan asenne, toisinaan kerronta.
Mutta alku on tärkeä nimenomaan siksi, että se kertoo lukijalle, mistä kirja kertoo ja millä asenteella. Toisin sanoen, mitä on odotettavissa.
Hyvien ihmisten juhlan ensimmäisten kuudentoista sivun aikana kaksi ihmistä on tehnyt itsemurhan, tosin takaumissa: yksi rahattomuuden, toinen kenellekään kelpaamattomuutensa tähden. Aloituksena se on tietenkin säväyttävä, mutta se myös asettaa oletuksen siitä, että kuolemalla on kirjassa jokin temaattinen merkitys. Että kirja kertoo onnettomista, itsetuhoisista ihmisistä.
Vaan kun ei kerro, koska se kertoo vastoin kaikkia odotuksia ja kirjan nimen mukaisesti hyvien ihmisten juhlasta. Tästä syntyy kerronnallinen ristiriita. Ristiriidathan ovat tietenkin tärkeitä kaikessa kirjoittamisessa, mutta syntyvä ristiriita ei ole ristiriitana sikäli hyvä, että se ei ole romaanin henkilöiden tai teeman ja lukijan välinen konflikti vaan kerronnan ja lukijan välinen: teos sotii odotuksia vastaan ja pettää lopulta lukijan, kun se sivu sivun perään jatkaa jostain aivan muusta kuin mistä alussa vihjasi kertovansa.
Mutta siinä vaiheessa tietenkin lukija voi syyttää vain itseään, kun Steinbeck tuumii jo sivulla kaksi kirjailijan, eikä edes kertojan, äänellä, että miten voisi siirtää runon ja löyhkän ja soraäänen elävänä kirjan sivuille?
Vastaus: ”Ehkäpä tämäkin kirja olisi kirjoitettava noin – aukaistava sivu ja annettava tarinoiden valua sille itsekseen.”
Cannery Row'sta tehtiin vuonna 1982 elokuva, jonka ohjasi David S. Ward. Pääosissa olivat Nick Nolte ja Debra Winger.
Vaikka Hyvien ihmisten juhlaan osallistuu upea kirjo mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joita sitten riittääkin huvittavasta sekopäiseen, Steinbeck ei uhraa riittävää määrää sivuja kutakin henkilöä kohden, jotta tähän todella tutustuisi ja alkaisi välittää. Ainoana poikkeuksena on oikeastaan juopporemmin kingi, Mack, mutta hänenkin tahtomisensa on vain periaatteellista tahtomista.
Selkeimmin henkilökuvauksellisesta litteydestä kärsii sekatavarakaupan omistaja, kiinalainen Lee Tshong. Tshong aloittaa koko kirjan, mutta sittemmin hänet pistetään kerronnasta sivuun, vaikka Tshong on tarinan omaperäisimpiä ja omapäisimpiä tyyppejä. Steinbeck luo paljon, mutta jättää käyttämättä vielä enemmän.
Steinbeckin dialogi on hyvää, ajoittain jopa erinomaista, vähä ihmiskuvaus on karikatyyrimäisyydessään loistavaa ja episodimaisissa kohtauksissa on pientä ideaa, vaikkei niiden olemassa ololle oikein syytä löydykään.
Loppujen lopuksi on vaikea ymmärtää, mistä kaikesta on kyse. Tai kuten viimeisen luettuani taisin vaimolle sanoa, ”en ymmärtänyt loppua”. Ehkä ymmärrettävää ei olekaan, ehkä vain on juhlat ja niihin johtava satunnainen ja pitkälti irrallinen tapahtumasarja. Ovatko kaikki tarinat kirjan arvoisia?
Joka tapauksessa lopussa on vastassa väärällä tavalla sekava olo, etenkin kun kirjan päättää vielä tarpeettoman kuvallinen runo, joka jättää avoimeksi kaiken lopunkin mikä jo muutenkin avoimelta lopulta avoimeksi jää. Etenkin kysymyksen: mistä tämä kirja kertoi? Kenties ei mistään muusta kuin Steinbeckin halusta omistaa jotain lapsuuden kotiseudulleen. Mutta mikäli tavoite oli todella kirjoittaa kirja ”soraäänille, runolle ja löyhkälle”, Steinbeck on onnistunut. Se ei ehkä ole teknisesti tai edes luennallisesti erityisen hyvä kirja, mutta on se ainakin sitä, mitä se sanoo olevansa. Eikä sitten mitään muuta.
Vastaa