Luovan kirjoittamisen kurssilla oppilaat valittelevat, kun kirjoittaminen on niin vaikeaa. Aivan, onhan se. Heidän tapauksessaan se on vaikeaa, koska minä teen siitä heille vaikeaa. Mutta on se hankalaa muutenkin, minusta ja minun kieroudesta riippumatta.
Tekstiä pystyy tuottamaan huomattavia määriä huomattavan lyhyessä ajassa. Lehtiuutinen: puoli tuntia. Normaali haastattelujuttu: kolme varttia. Kritiikki: tunnista kahteen. Kolumni: yksi päivä.
Romaani: elinikä.
Luovassa kirjoittamisessa ei kyse ole siitä, etteikö tekstiä syntyisi – tuleehan sitä vaikka millä mitalla, siitä vaan sanoja peräjälkeen ja loppuun jokin hieno lause, joka nivoo lopun alkuun, tekee ajatuksen kokonaisuudeksi ja kirjoittajansa eheäksi, minkä jälkeen voikin sitten jo taputella itseään selkään, että olinpas minä jumalauta nokkela.
Ja kuitenkin sitä tietää viimeistään selän alkaessa olla verirannuilla, että kaikki mitä nenästä verensekaisena räkänä paperille hetkeä ennen valui, on roskaa. Ajatuksetonta, sisällötöntä paskaa vailla omaperäisyyden häivääkään. Tekstiä, joka kiinnostaa itse herra kirjailijaakin niin vähän, ettei sitä jaksa edes oikolukea.
Kirjoittaa voi kahdella tasolla. Vaikka vihaankin sanaa ”taso” taiteesta puhuttaessa, se kuitenkin kuvaa asiaa hyvin silloin, kun sitä ei käytetä arvottamiseen.
Taso yksi.
Kirjoittaja kirjoittaa vain, koska kirjoittaminen on kivaa, on mukava kertoa tarinoita ja pistää muistiin tapahtumia. Hänelle ei aiheella ole varsinaista merkitystä, tärkeintä on kosketus omaan elämään ja tunne luovuudesta, koska luovuushan on hienoa, helppoa ja ihana olotila.
Taso kaksi.
Kirjoittaja kirjoittaa sanoakseen jotain jostain, mikä ahdistaa ja häiritsee ihmisessä, elämässä, maailmassa kaikella sillä eksistentialistisellla tuskalla, joka taiteilijan narsistisille hartioille vaan voi kasautua; kirjoittaa, koska ei mitään muuta osaa eikä mitään muuta halua.
Taso kolme.
Kirjoittaja kiroaa paitsi kirjoittamisen myös Jumalan siitä, että tämä on antanut taiteilijalle sellaisen taakan. Hän lupaa Jumalalle lopettavansa kirjoittamisen, koska tajuaa, ettei ole mitään sanottavaa eikä kykyä sanoa edes sitä, teksti on paskaa eikä omaa tekstiään edes jaksa oikolukea.
Viikkoa myöhemmin kirjoittaja aloittaa kirjoittamisen uudestaan itseltään salaa, koska itsetunto huutaa heroiinia. Hän valehtelee Jumalalle, että ei aloita oikeasti, kunhan vaan kostaa narsistiselle minälleen ja näyttää sille, mitä se menettää: ei niin mitään!
Taso neljä.
Jumalaa ei ole eikä sanojensa syömisestä joudu helvettiin. Sama siis kirjoittaa. Paluu tasolle kaksi. Riski päätymisestä takaisin tasolle kolme huomattavan korkea.
On ihan aiheellista kysyä, mikä on se voima, joka saa ihmisen kirjoittamaan ja vieläpä haluamaan sitä. Samaan hengenvetoon voi kysyä, miksi narkkari vetää huumeita, vaikka tietää niiden olevan vaarallisia terveydelle.
Se on taso kaksi. Taso, jolla kirjoittaja kokee olevansa kaikkivoipa, pystyvänsä mihin tahansa, myös vuorten liikuttamiseen – sekä olevansa tärkeä.
Ongelma on se, että sillä pysyminen on toivottoman vaikeaa. Ja sitä minä yritän luovaa kirjoittamista opettaessani opettaa: varautumaan siihen päivään, jolloin kirjoittaminen samaan aikaan sekä on että ei ole maailman parasta puuhaa. Että osaavat silloin pitää päänsä joko kirjoittamalla tai olemalla kirjoittamatta, ja odotella paluuta tasolle kaksi.
Useimmat palaavat sinne, jotkut eivät. Ehkä he eivät edes halua – ehkä he ovat vaan onnellisia päästessään pois kirjoittajan oravanpyörästä. Kaikkein paras varmaan olisi, jos koskaan ei edes lähtisi tasolta yksi.
Aukko yleissivistyksessä – Autuas tyytyväisyys johonkin, minkä itse on tehnyt.
[…] tämä päätös syntyikin tuntomerkkiensä perusteella tasolla kolme, se oli epäilemättä oikea. Sen tunsi […]
Ei kirjoittaminen ole vaikeaa, jos ensin keksii aiheen mistä kirjoittaa. Tarina alkaa ensin elää päässä ja sitä oikein nauttii, kun pääsee koneelle kirjoittamaan. Vaikean kirjoittamisesta tekee se, että siinä näyttää olevan niin paljon sääntöjä esim. rakenteen suhteen. Itselleni riittää, että teksti on selkeää ja suht helppotajuista ja että päähenkilöön/henkilöihin pystyy edes jollain tavalla samastumaan. Tämän yritän pitää mielessä, kun itse kirjoitan. On turhaa yrittää kirjoittaa itselleen liian monimutkaisia ja vaikeatajuisia toki hienolta kuulostavia lauseita. Sen jälkeen voi naurahtaa itselleen halveksivasti ja repiä paperin silpuiksi.
Vaikean kirjoittamisesta tekee myös se, jos tuntee, että on pakko kirjoittaa nyt jostakin. Väittäisin kyllä, että pystyn aiheesta kuin aiheesta kirjoittamaan vähintään sen a-nelosen verran tekstiä.
On hienoa, jos osaa kirjoittaa. Mutta, että osaisi kirjoittaa sellaista mitä joku muukin sietää/jaksaa/haluaa lukea, aiheesta kuin aiheesta. Se se on jo jotakin.
Hyvin totta, valitettavasti. Siinä vaiheessa aletaankin jo puhua sanavalinnoista ja lauserakenteista, joilla mielenkiintoa pidetään yllä.
Olen tarkkaillut omaa lukemistani jo jonkin aikaa ja huomannut olevani aika armelias jopa kymmeniä sivuja, joten ihan joka riviltä ei kuolemattomia helmiä tarvitse löytyä: mutta jos tekstissä ei ole koskaan mitään omaperäistä ja yllättävää, teksti lakkaa hitaasti kiinnostamatta. Eikä sen kiinnostavan tarvitse tietenkään olla sana- tai lausetasolla, se voi olla myös sisällössä, teemankäsittelyssä ja näkökulmissa.
Mutta näinhän myös tuoreella F-voittaja Mikko Rimmisellä on kirjassaan paljon ns. rimmismejä, joita Majander sangen erikoiseen tapaan kirjoitetussa jutussa esitteli. (H.S. 3.12.2010) Sama funktio niillä myös on, joskin lienevät osin myös kirjoittajan henkilökohtaista verbaalista ilottelua ajoittain niin pitkästyttävän kirjoitustyön lomassa.
Tämä laiskimus madonnius sai vihdoin aikaiseksi osallistua kirjoituskilpailuihin. Kauhean monimutkaista, kun ei voinut tekstiä/tekstejä lähettää sähköpostilla. Lisäksi piti tavata ohjeita moneen kertaan, kun piti olla ties mitä allekirjoitettua lappua mukana. Kinkkistä. No mitään menestystä en odota, mutta jos tekstit pääsee Sarka-museoon arkistoon, niin onhan se jo jotain.
http://www.msl.fi/index.php?pid=3&cid=86
Heh, pantteri ei pääse pilkuistaan…
[…] voittavat. Toisin sanoen, olen jälleen tasolla kaksi. Suunta jää nähtäväksi. Ei minulla ole aavistustakaan mitä olen tekemässä. Täysin […]